Sateen sattuessa Pakinkyläläiset patikoivat

Sunnuntaiaamuna säätiedotus piti kerrankin paikkansa, vettä satoi kaatamalla.  Sateen ropina kattoon olisi ollut muuten leppoisaa kuultavaa, ellen olisi ollut ilmoittautunut klubin luontoretkelle Sipoonkorpeen.  Pena oli vielä perjantaina lähettänyt muistutusviestin: “Sade ei ole este retkelle lähtemiselle.”  Lisaksi oli tietenkin luvassa Penan yllätyspalkinto kaikille osallistujille.  Koska Leijonat ja puolisot eivät ole tunnetusti sokerista kokoontui Pakinkylän VPK:n pihalle seitsemän patikoijaa ja kaksi innokasta ajoi suoraan Kuusijärvelle.   Parkkipaikalla yhdeksän innokasta sai Juhanilta ja Penalta sitten viimehetken ohjeet.  Pena jakoi kaikille kartat ja sen kauan odotetun yllätyksen joka osoittautui tällä kertaa näppäräksi makkaratikun irtopääksi.  Sen käytännöllisyydestä tällä retkellä myöhemmin.

Reitin oli suunniteltu kulkevan Sipoonkorven kansallispuiston läpi luontopolulle joka vie taukopaikalle Kalkkiruukin laavulle.  Sieltä reitti jatkuisi Högbergetin kautta takaisin Bisajärven kautta.  Reitin pituus kartalla oli reilut kymmenen kilometriä.  Pääsuunnistajaksi ilmoittautui Pena ja hän lähti vetämään letkaa kohti Sipoonkorpea.

Kun poikkesimme ensimmäiselle polulle huomasimme paljaiden puunjuurien olevan sateella liukkaita.  Hyvä että emme vielä siinä vaiheessa tienneet kuinka liukas mäen vastapuolella oleva laaksoon laskeutuva polku olisi.  Tässä vaiheessa kiertelimme vielä pieniä lammikoita ja koetimme pysyä pystyssä liejuisessa alamäessä.  Sateen määrä vaihteli rankasta melkein poutaan.  Polku yhtyikin pian maakaasulinjaan ja sen vieressä oli mukava soratie.  Opin tielle kerääntyvän vettä huomattavasti paljon enemmän kuin tien viereen.  Tässä vaiheessa myös selvisi, että tämän retken parhaat jalkineet eli puolen metrin varrella varustetut saappaat oli valinnut Pena Mattila.  Goretex kengät olivat vielä kuivat, mutta kymmenen kilometrin kävelymatka rupesi epäilyttämään, kun joutui jatkuvasti kiertelemään metsän puolella.  Josko se lisäisi käveltyjä kilometrejä.  Ainakin etenemisnopeutta se hidasti huomattavasti.

Käveltyämme noin kolmanneksen suunnitellusta reitistä kokenut vaeltaja Aarne suoritti laskutoimituksia.  Hän päätyi toteutuneen keskinopeuden perusteella koko reitin vievän lähes kuusi tuntia.  Samoin heräsi epäilys loppumatkasta tarvittavista otsalampuista.  Koska taukopaikalle oli Penan mukaan vain kivenheiton matka, niin yhdessä tuumin päätettiin jättää mahdollinen reitin korjaaminen tauolle.  On tuo Pena muuten kova mies heittämään kiviä.  Kannattaisi osallistua olympialaisiin jos kiveä pystyy heittämään puoli kilometriä ylämäkeen.  Suosittelen kuulantyöntöä.  Tämä viimeinen puoli kilometriä luontopolkua laavulle osoittautui haastavaksi kenkien kuivana pysymisen kannalta.  Varsinkin kohta, missä polulla oli kymmenen metrin matkalla yli parikymmentä senttiä vettä.  En tosin voi olla tieteellisen varma koska tein laajan kaarroksen metsän kautta ja syvyys jäi mittaamatta.  Ja kohta laavu sitten pilkistikin kallion laella.  Olin hieman ihmeissäni kun kukaan ei ollut ehtinyt ennen meitä, kuten tavallisesti käy.  Ehkä säällä oli jokin vaikutus asiaan.

Laavulla Pena sitten näytti erämiestaitonsa.  Nuotio leimusi sateessa ennen kuin muut edes ehtivät istuutua.  Olin niin haltioitunut tulentekotaidosta, etten kiirehtinyt makkaran paistoon.  Niinpä aikani viivyteltyäni lopputulos oli yksi paistunut ja yksi haalea makkara.  Tästä en missään tapauksessa syytä nuotiota.  En vain osannut hyödyntää nuotiota oikein.  Lämmin makkara ja juoma selvästi piristi tunnelmaa.  Kokeiltiinpa myös penkin lämmittämistä kuumalla teellä.  Kukaan ei kuitenkaan halunnut kokeilla onko kuumalla penkillä mukavampi istua. 

 Laavuparlamentti päätti jättää tällä kertaa Högbergetin valloittamisen väliin ja retken pääsuunnistajalle annettiin tehtävä reitin oikaisemiseksi takaisin Kuusijärvelle.  Penan ja Penan suunnistustaito ei taaskaan pettänyt ja koko joukko pääsi onnellisesti takaisin Kuusijärven parkkipaikalle.  Hieman ennen viimeisen tien ylittämistä joukon edellä kulkenut tiedustelija alkoi huutamaan:  ”Silta, Silta.” Silta sinänsä oli tukeva ja helppokulkuinen.  Joen penkereet sen sijaan olivat mutaiset ja akkijyrkät.  Kukaan ei kuitenkaan joutunut uimaan.  Sen verran varmajalkaisia Pakilalaiset ovat.  Viimeisellä etapilla olikin jo sitten niin syviä lammikoita, että kengätkin viimein kastuivat.  Tosin parkkipaikan lähestyminen sai minut polskuttelemaan läpi lammikoiden lasten lailla.   Matkalla vielä pohdimme Vantaan Ladun luontopolkukysymyksiä.  Kuten: “Kuinka monta heinäsirkkalajia on Suomessa?”

Tämä oli kolmas klubin luontoretki jolle osallistuin.  Kaikki retket ovat olleet erilaisia.  Ensimmäisellä käveltiin hiekkateitä ja luettiin katukylttejä.  Toisella harhailtiin pitkin metsiä.  Ja nyt rämmittiin pitkin puroja.  Kuka vielä sanoo Lionismin olevan kaavoihin kangistunutta.  Luonnon eläimiäkin havainnoimme kun polulla tuli kyy vastaan.  Hyttyset ja muut lentävät eläimet eivät varmaan jaksaneet puskea vesimassojen läpi.  Se hyvä puoli sateesta siis oli, että ei näkynyt yhtään hyttysiä.

Joka tapauksessa iso kiitos Penalle retken järjestämisestä.  Samoin kaikista esivalmisteluista ja kartoista.  Retkiä kannattaa järjestää jatkossakin.  Päivämäärää voisi ehkä aikaistaa. 

-Pekka-