Maria-Liisa Nevala

Kirjallisuuden ja teatterin tulevaisuudesta

Maria-Liisa Nevala, professori, filosofian tohtori ja Suomen Kansallisteatterin eläkkeellä oleva pääjohtaja, on omien sanojensa mukaan palvellut kahta herraa, teatteria ja yliopistoa. Opiskelu Helsingin yliopistossa synnytti hänessä kipinän tutkimukseen. Työskentely Helsingin Kaupunginteatterissa sytytti vuorostaan teatterikipinän. Tätä seurasi yli kahden vuosikymmenen jatkunut tutkimustyö ulkomailla ja Helsingin yliopistossa, jossa hän toimi kotimaisen kirjallisuuden professorina ja laitoksen johtajana monine hallinnollisine tehtävineen. Hän otti vuonna 1992 vastaan kutsun Suomen Kansallisteatterin pääjohtajan tehtävään, josta jäi eläkkeelle vuonna 2010. Yliopistokoulutus mahdollisti työskentelyn teatterinjohtajan tehtävässä. Ympyrä sulkeutui, kun hän Teatterikorkeakoulun hallituksen puheenjohtajana oli toimikunnassa laatimassa uuden Taideyliopiston toiminnan periaatteita. Tässä työssä hän sai käyttää yliopistosta ja teatterista kertynyttä osaamistaan ja ammattitaitoaan. Eläkevuosinaan hän on voinut keskittyä kirjoittamiseen, omien sanojensa mukaan suureen intohimoonsa.

Tiivistelmän luennosta on laatinut Pentti Salmi.

Maria-Liisa Nevala rajasi aiheen "kulttuuri" koskemaan taidetta ja siinä omaa ammattialansa kirjallisuutta ja teatteria. Seuraavassa tiivistelmä hänen esitelmästään: 

Kirjallisuus ja teatteri perustuvat kieleen, joiden suomenkieliseen syntymiseen tarvittiin Mikael Agricolaa, suomen kirjakielen perustajaa, ja ensimmäistä suomenkielistä kirjaa Aapista (vuonna 1543). Maria-Liisa Nevalan sanoin: ”Suomalaisuus on monenlaisten vaikutusten myllytyksessä syntynyt ja juuri siinä on sen voima, omaleimaisuus ja kunniakkuus. Aina on tarvittu myös oppineita ja sivistyneitä, jotka ovat osanneet sulattaa vaikutteet omaleimaiseksi kulttuuriksemme.”

”Satojen vuosien yhteys Ruotsin kanssa kiinnitti suomalaisen kulttuurin länsimaiseen ajatteluun ja myöhemmin luterilaiseen uskoon. Suomalainen kulttuuri syntyi käsi kädessä emämaamme Ruotsi kulttuurin kanssa. Ilman v. 1809 liittymistä Venäjään Suomen suuriruhtinaskuntana kulttuurimme olisi erilainen. Kansalliseepoksemme Kalevala julkaistiin vasta Venäjän vallan aikana (1835 ja 1848), vaikka sen runot ovat peräisin useamman sadan vuoden takaa. Elias Lönnrot keräsi kansanlaulut ja muotoili sitten eepoksen esikuvinaan kreikkalaiset, saksalaiset ja brittiläiset kansanperinteen kokoelmat tai eepokset. Ilman ulkomaisia vaikutteita ja esikuvia Kalevalasta ei olisi tullut suomalaista eeposta ja ilman sitä ei olisi syntynyt nykyistä suomalaista kirjallisuutta tai teatteria. Kalevalan kautta kansanrunot paitsi tulivat osaksi omaa kieltä ja kulttuuria myös liittivät ne suomenkieliseen kansaan. Sen mitä Agricola ja Kalevala olivat pohjustaneet, Aleksis Kivi muunsi kirjalliseksi taiteeksi.

Mutta siihenkin tarvittiin Homerosta, Shakespearea, Ludvig Holbergia ja muita pohjoismaisia kirjailijoita. Kiven tuotanto avasi tien suomalaiselle kirjallisuudelle, suomenkieliselle kirjallisuudelle. Eino Leinon taustassa vaikuttavat niin kalevalainen kansanrunous, skandinaaviset runoilijat kuin saksalaiset ja uutena ranskalaiset runoilijat.

Kansalaissodan ja toisen maailmansodan välinen aika synnytti realistisia romaaneja ja tulenkantajien yrityksiä päästä ulos Eurooppaan. F.E. Sillanpää sai kirjallisuuden kunniakkaan Nobel-palkinnon (1939).

Toinen maailmansota toi jälleen uutta. Sodan jälkeinen sukupolvi kurkotti Eurooppaan ja anglosaksiseen maailmaan ja loi Suomeen modernistisen tavan katsoa maailmaa. Tähän sukupolveen kuuluivat mm. kirjailijat ja runoilijat Eeva-Liisa Manner, Helvi Juvonen, Paavo Haavikko, Veijo Meri, Aila Meriluoto, Marja-Liisa Vartio.

Suomalaisen teatteri-instituution synty on erilainen kuin monissa muissa Euroopan maissa. Omakielinen näytelmäkirjallisuus pääsi esille, koska ei ollut klassikoita. Näin Minna Canth sai näytelmänsä näyttämölle. Canthin tuotanto on synteesi skandinaavisesta, venäläisestä ja ajan eurooppalaisista virtauksista.

Suomenkielisen teatterin syntyä 1800-luvulla voi syystä pitää osana kulttuurimme kunniakasta ja omaleimaista historiaa, mutta ilman kansainvälisiä vaikutteita se tuskin olisi päässyt syntymään. Runouden ja proosakirjallisuuden tavoin toisen maailmansodan jälkeen 50-luvulla uuden etsintään liittyi myös teatteri, joka haki inspiraatiota anglosaksisesta ja ranskalaisesta uudesta draamasta. Saksalaisesta vaikutuksesta etäännyttiin. Se merkitsi väistämättömästi näyttelemisen ja ohjaustyylin muutosta. 1950-luku oli muutoksen vuosikymmen teatteri-ilmaisussa, jolloin katkaistiin lopulliset juuret 1800-luvun näyttelemisen ja ohjaamisen tyyliin.

Entä tulevaisuudennäkymät? On vaikea nähdä, mihin kirjallisuus tai teatteri on menossa. Kentät ovat pirstoutuneet. Näkyvä muutos on, että jokainen voi yksilöllisesti hakea vaikutteitaan, ei tarvita välittäjiä.

Tulevaisuuden näkymistä voisi ennustaa, että eri kulttuureista Suomeen muuttaneiden vaikutus tulee voimakkaasti kasvamaan. Näin on tapahtunut Ruotsissa, Britanniassa, Ranskassa ja Saksassa.

Esille nostetut kulttuurin käännekohdat ovat sattuneet niihin Suomen vaiheisiin, jolloin koulutus ja sivistys ovat olleet erityisessä arvossa. Entä nyt?

Suomalaisen keskustelun, myös kulttuurikeskustelun, näkyvänä juonteena on vetoaminen talouden lainalaisuuksiin ja tuottavuuden merkitykseen. Huolestuttaa entisenä yliopiston professorina se, mitä tapahtuu yliopistoissamme.

Leikkaukset vievät opettajavoimia, tieteen teolle ei jää aikaa. Yhteiskunnan arvopohja ja sille rakentuva kulttuuri lähtee siitä, miten huolehdimme sivistyksen leviämisestä ja nuorisomme kouluttamisesta. Jos emme huolehdi siitä perustasta, tulevaisuuden näkymät eivät kulttuurin saralla ole hyviä. Toivottavasti tulkitsen näkemääni yksisilmäisesti eikä tapahdu samaa kuin 1700-luvulla hyödyn aikana, jolloin runousopin professori vaihdettiin taloustieteeseen. ”