Pertti Torstila

Sisäinen ja ulkoinen turvallisuus ovat erottamattomia

Pitkän uran Suomen ulkoasiainministeriössä tehnyt virkamies ja diplomaatti. Suurlähettiläänä Unkarissa, Kroatiassa ja Tukholmassa, sekä Suomen Etyk-suurlähettiläänä Wienissä. Ulkoministeriön poliittisen osaston aseidenriisunnan ja turvallisuuspolitiikan toimiston päällikkönä ja poliittisen osaston päällikkönä, sekä ulkoasiainministeriön valtiosihteerinä. Vuodesta 2014 Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana.

Copyright Vaisala 2017

 

Tiivistelmän luennosta on laatinut Pentti Salmi.

 

Pertti Torstilan mukaan ulkoista ja sisäistä turvallisuutta ei ole tämän päivän maailmassa mahdollista erottaa toisistaan. ”Sodan jälkeisinä vuosina Suomen ulkopolitiikka keskittyi oman maan välittömän turvallisuuden vahvistamiseen. Kun Berliinin muuri vuonna 1989 murtui, kylmä sota päättyi, Neuvostoliitto hajosi ja kommunismi katosi Euroopasta, monet uskoivat, että meidän elämänmallimme, läntinen liberaali demokratia oli voittanut ja maailma muuttunut pysyvästi paremmaksi. Nyt tilanne on muuttunut. Yhdysvallat on irtaantumassa sääntöpohjaisesta kansainvälisestä yhteistyöstä. Euroopan unionin yhtenäisyys rapisee talousvaikeuksien, pakolaisaallon, Brexitin ja Venäjän pakotteiden paineessa. Hajanainen EU haparoi kriisiensä ratkaisuissa. Kansalaisten tyytymättömyys vallanpitäjiin kanavoituu äänekkääseen protestiin, populismiin ja nationalismiin. Yhteenottojen riski maailmassa on kasvanut.”

 

Seuraavassa Pertti Torstilan esitys:

 

Otsikko saattaa johdattaa ajattelemaan, että suomalaisten ulkoinen turvallisuus tai ulkoapäin tuleva uhka olisi jotakin selvästi sisäisestä turvallisuudestamme erottuvaa todellisuutta. Ulkoista ja sisäistä turvallisuutta ei kuitenkaan tämän päivän maailmassa ole mahdollista erottaa selvästi toisistaan.

 

Valtioiden ja kansakuntien keskinäisriippuvuus on lisääntynyt viime vuosikymmeninä huimaavalla vauhdilla. Me emme enää voi suojautua omaan Suomi-maailmaamme kuvittelemalla, että se mitä muualla maailmassa tapahtuu ei koske meitä tai että kääntämällä katseemme pois ja sulkemalla ovemme sisäpuolelta olisimme turvassa maailmalta.

 

Se maailma, jota olemme tottuneet seuraamaan tv-uutisten ruudulta on monessa mielessä tullut osaksi meitä.

 

Olemme saattaneet havaita, että Lähi-idän tai Afrikan pakolaisvirrat eivät pysähdy Välimerelle vaan kulkevat Suomeen asti.

 

Olemme saaneet lähituntumaa kansainvälisestä terrorismista, informaatiovaikuttamisesta ja ääriliikkeistä. Ilmastonmuutos tuntuu myös meillä ja mielipiteisiimme vaikutetaan häikäilemättömästi omien rajojemme ulkopuolelta.

 

Maailmamme on muuttunut monessa mielessä, nopeassa tahdissa, eikä valitettavasti parempaan.

 

Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä, ns. kylmän sodan vuosina 1950-1980-luvuilla Suomen ulkopolitiikka keskittyi oman maan välittömän turvallisuuden vahvistamiseen. Naapurimaat idässä ja lännessä, Itämeren alue ja eurooppalainen yhteistyö olivat keskipisteessä.

 

Vaikeassa geopoliittisessa asetelmassa idän ja lännen välissä Suomi valitsi puolueettomuuden ulkopolitiikkansa keinoksi. Pyrimme rakentamaan toimivaa yhteistyösuhdetta Neuvostoliittoon ja samanaikaisesti varmistamaan yhteytemme läntiseen Eurooppaan. Sitä mukaa kun asemamme vakiintui, alkoi Suomen ulkopolitiikan tutka ulottua kauemmaksi omilta rannoilta. Kolmannen maailman kysymykset, kehitysyhteistyö ja osallistuminen sotilaalliseen rauhanturvatyöhön maailman kriisipesäkkeissä tulivat osaksi ulkopolitiikkaamme.

 

Kun Berliinin muuri vuonna 1989 murtui, kylmä sota päättyi, Neuvostoliitto hajosi ja kommunismi katosi Euroopasta. Monet uskoivat, että meidän elämänmallimme, läntinen, liberaali demokratia oli voittanut ja maailma ympärillämme muuttunut pysyvästi paremmaksi. Alettiin uskoa yhteistyön siunauksellisuuteen läntisillä säännöillä ja ihmiskuntaa hyödyttävään globalisaatioon.

 

Niinpä 1990-luvulle tultaessa myös Suomen ulkopolitiikan toimialue, pelikenttä laajeni.

 

Kun maailma ympärille näytti muuttuvan paremmaksi, Berliinin muuri murtui ja Neuvostoliitto hajosi, siirryttiin kansainvälisissä suhteissa jäykästä kahdenvälisestä itä-länsi-asetelmasta, kommunismi vs. vapaa maailma -asetelmasta, länsijohtoiseen politiikkaan, jota Yhdysvallat veti yhdessä Euroopan kanssa.

 

Uusi aika avasi Suomelle mahdollisuuden valita selkeästi puolensa ja vaihtaa puolueettomuuspolitiikka liittoutumisen linjaan kun vuonna 1995 liityimme Euroopan unioniin.

 

Mutta haaveet paremmasta maailmasta eivät kestäneet kauan. Rauha ei asettunut pysyvästi Eurooppaan. Jugoslavian sisällissota puhkesi heti 1990-luvun ensimmäisinä vuosina ja Vladimir Putinin valtaan tulon myötä Venäjän suhtautuminen kansainväliseen yhteistyöhön alkoi muuttua. Voima- ja etupiiripolitiikka palasivat kansainvälisiin suhteisiin Venäjän toimien myötä Georgiassa 2008 ja Ukrainassa 2014.

 

2000-luvun alun myönteiset tuulet ovat kääntyneet vastakkaisiksi. Olemme keskellä vakavinta kylmän sodan jälkeistä tilannetta. Kansainvälisissä suhteissa on meneillään iso murros, joka ei ole pian ohi.

 

Ensinnäkin Yhdysvallat on presidentti Donald Trumpin johdolla irtaantumassa sääntöpohjaisesta kansainvälisestä yhteistyöstä ja kääntymässä sisäänpäin sloganinaan ”America first” tai ”Make America great again”. USA viestittää nyt, että se ei ole kiinnostunut maailman johtajuudesta.

 

Toiseksi, Euroopan unionin yhtenäisyys rapisee talousvaikeuksien, pakolaisaallon, Brexitin ja Venäjän pakotteiden paineessa.

 

Hajanainen EU haparoi kriisiensä ratkaisuissa. Kansalaisten tyytymättömyys vallanpitäjiin kanavoituu äänekkääseen protestiin, populismiin ja nationalismiin. Perinteiset poliittiset puolueet eivät enää pärjää ja eri suunnilta tulee viestiä kaipuusta itsekkääseen kansallisvaltio-idealismiin (vaalit Ranska, Saksa, Itävalta ja Tsekki, Puola, Unkari…).

 

Todistamme historian, maantieteen ja uskonnollisten vakaumusten paluuta tavalla, joka koettelee yhteisiä, yleismaailmallisia arvoja.

 

Tyytymättömyyteen on rekisteröity monia syitä: maahanmuuttovastaisuus on kaikkia populistivoimia yhdistävä aihe, maanosan taloudellinen tila ja eurokriisi, globalisaatiokammo, Bryssel-kauna, huoli kansallisesta identiteetistä tai alueellisesta eriarvoisuudesta (Skotlanti, Katalonia, Pohjois-Italia) kuohuttavat mieliä. Kansallisista vaikeuksista syytetään ulkopuolisia voimia. ”Muut” ovat syyllisiä massiiviseen maahanmuuttoon, ääriliikkeisiin ja terrorismiin ja salaliittoihin.

 

Tietotekniikan ja digimaailman valtava kehitys on mahdollistanut siirtymistä maailmaan, jossa tunteet, ennakkoluulot ja valheet syrjäyttävät tosiasiat.

 

Läntisen demokratian johtotähtinä itseään pitävissä maissa, Yhdysvalloissa ja Britanniassa presidentiksi tultiin valehtemalla ja britit johdatettiin valheellisella kampanjalla eroamaan Euroopan Unionista. Elämme totuuden jälkeisessä maailmassa. Valhe kulkee vauhdilla. Mieleeni tulee Winston Churchillin lausahdus 70 vuoden takaa: ”Valhe ehtii kiertää puoli maapalloa siinä ajassa kun totuus vasta vetää housuja jalkaansa”. Lausahdus oli totta silloin, mutta vielä enemmän se on totta tänään.

 

Kun kansainvälinen yhteisö alkaa toimia ilman yhteistä säännöstöä, kun liberaalin demokratian, kansainvälisen oikeuden periaatteille rakentuvaa sopimuspohjaista maailmaa ei ole, maailmankaupan säännöt hylätään eikä universaaleja moraaliarvoja enää sovelleta valtioiden väliseen toimintaan, kasvaa yhteenottojen riski.

 

Kun USA ja Eurooppa ovat sekaisin eikä maailmassa ole johtajaa, ovat Venäjä ja Kiina ottamassa haltuunsa vapautuvaa toimintatilaa. Ne hyödyntävät USA:n ja Euroopan jättämää tyhjiötä. Vladimir Putinin Venäjä jatkaa – sotilasvoimaan tukeutuen, sillä kun ei ole muuta voimaa - tietään takaisin suurvallaksi sekaisessa maailmassa. Venäjän aggressiivinen politiikka ja etupiiriajattelu ovat eristäneet sen poliittisesti ja taloudellisesti yhä kauemmaksi lännestä. Maa rikkoo kansainvälistä oikeutta ja allekirjoittamiaan sopimuksia. Silti Venäjä näkee itsensä käynnissä olevan murrosvaiheen voittajana ja uskoo vahvan keskusjohtoisen mallinsa avulla selviävänsä muutoksesta muita paremmin. Autoritäärisen johdon tiukka ote maan sisäpoliitikasta pysyy ja ulkopoliittinen voimankäytön malli jatkuu.

 

Kansainvälisen politiikan raskaassa sarjassa Kiinan vaikutusvalta kasvaa vauhdilla. Kiina tavoittelee globaalia johtoroolia ensisijaisesti taloudellisen mahtinsa avulla ansiosta ja globaali painopiste on siirtymässä Aasiaan. Kiinalainen unelma ei kuitenkaan ole vain taloudellinen valta vaan Kiina haluaa päästä myös poliittisesti ja sotilaallisesti maailman politiikan keskiöön.

 

Voimapolittiikalle rakentuvassa maailmassa pienempien osa on huono eikä riitojen rauhanomaisille ratkaisuille jää tilaa. 1930-luvun kehitys Euroopassa on pelottava muistutus siitä mihin tilanne tällaisessa maailmassa voi johtaa. Kylmän sodan jälkeinen / 1989 kansainvälinen järjestelmä ei ole ollut täydellinen, mutta Berliinin muurin kaatumisen jälkeen rakennettu poliittinen ja taloudellinen järjestys on kuitenkin ollut selvästi parempi vaihtoehto kuin järjestyksen täydellinen puuttuminen.

 

Tilanteessa, jossa Euroopan unionin jäsenvaltiot horjuvat yhtäältä keskinäisen yhteyden ja toisaalta kansallisen itsekkyyden välillä Suomen ei tulisi epäröidä.

 

Rohkea vaikuttaminen yhtenäistä Eurooppaa rakentavien voimien rinnalla on parempi valinta kuin käpertyminen omaan kansallismieliseen uhoon.

 

EU-maiden turvallisuus- ja talousyhteistyötä on helppo arvostella, mutta Euroopan unioni on ollut kiistaton siunaus maanosallemme. Näin pitkää rauhaa ei Euroopassa (Ranska, Saksa, Britannia) ole koskaan aiemmin ollut.

 

Paluu kansallisvaltioiden, nationalistien Eurooppaan olisi askel pimeään menneisyyteen, jonka kauhuihin muistilla näyttää olevan vaikeuksia kantaa. Minä en vaihtaisi nykyistä EU-Eurooppaa sellaiseen Eurooppaan, jossa yhteistyötä ei ole. Se Eurooppa olisi nykyistä paljon kylmempi ja vaarallisempi paikka.

 

Liioittelematta voimme sanoa, että suomalaiset Euroopan pohjoisella reunalla ovat maailmansodan jälkeen saaneet elää varsin turvattua elämää.

 

Pommit eivät putoa päällemme eikä maa tärise. Tsunamit, hurrikaanit, kulkutaudit ja nälänhätä ovat olleet meille televisioruudulla seurattua kaukaista näytelmää.

 

Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden yllätettyä jouduimme kasvotusten sen tosiasian kanssa, että muu maailma mullistuksineen koskee myös meitä.

 

Monet kysyvät miksi meidän pitäisi kantaa vastuuta Afrikan tai Kreikan rannikon tapahtumista? Eikö meillä ole riittävästi omiakin huolia hoidettavana?

 

Toki meilläkin on ongelmia, jotka on ratkaistava. Kotoiset vaikeudet on otettava tosissaan, mutta kotimainen hätä ja kansainvälinen avun tarve eivät ole toistensa vastakohtia. Ne eivät sulje toisiaan pois.

 

Maailman kriisit eivät ole suomalaisten syy, mutta oikeus- ja hyvinvointivaltiona meillä on vastuu ja velvollisuus olla mukana myös pakolaisongelman ratkaisuissa. Voi olla hyvä pohtia esimerkiksi sitä, millaista apua me toivoisimme muilta, jos tuhansia muukalaisia päivässä alkaisi tulla itärajamme yli.

 

Siinä tulehtuneessa ja tunnepitoisessa keskustelussa, jota Suomessa maahanmuutosta ja turvapaikanhakijoista käydään, haluan kiinnittää huomiotanne yhteen, mielestäni tärkeään asiaan. Se on se, että oma hyvinvointimme ja oman yhteiskuntamme rauha on suorassa yhteydessä siihen miten maahanmuuttokysymyksen hoidamme. Tässä on mielestäni selkein ja ajankohtaisin esimerkki siitä yhteydestä, joka vallitsee sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden, tai sisäisen ja ulkoisen uhkan välillä. Me emme pääse migraation vaikutuksilta pakoon vaan muuttoliike tulee vaikuttamaan syvästi yhteiskuntaamme.

 

Tulevina vuosikymmeninä Suomesta tulee paljon nykyistä monikulttuurisempi maa. Sopeutuminen tähän vaatii joustavuutta ja hyväksyvää asennetta. On opittava elämään uuden todellisuuden kanssa ja tehtävä välttämättömyydestä hyve.

 

Turvapaikanhakijoiden vastaanotto on saatu hallintaan, mutta edessä on toinen iso testi, oleskeluluvan saaneiden kotouttaminen.

 

Suomesta elämälleen uutta pohjaa hakevista yli 40.000 turvapaikanhakijasta suurin osa ei saa täältä turvapaikkaa. Mutta kolmasosa heistä - noin 13.000 - saa luvan jäädä Suomeen.

 

Meidän on huolehdittava siitä, että näiden ihmisten kotoutuminen, asuttaminen ja työllistyminen onnistuu.

 

Yhdessä turvapaikan täällä saavien ihmisten kanssa meidän on rakennettava Suomi maaksi, jossa kaikkien on hyvä elää.  Asenteet ja toimenpiteet ratkaisevat. Eriarvoisuus ja epäluottamus hajottavat Suomea sisältäpäin.

 

Jos asenteet pysyvät yhtä jyrkkinä kuin mitä ne nyt ovat, niin on vaikea nähdä miten yhteiselo voi onnistua myöhemmin. Jos nyt toimimme oikein, kaikki hyötyvät. Jos toimimme väärin, seurauksena on jännitteitä ja ääriliikkeiden kasvua, yhtä lailla maahanmuuttajien kuin kantasuomalaisten keskuudessa.

 

On myös lakattava vähättelemästä omaa sijaamme maailmassa. Suomalainen taloustutkija on sanonut, että meillä on loistava menneisyys, upea tulevaisuus mutta surkea nykyisyys.

 

Nykyisyyden surkeuden korjaaminen on omissa käsissämme, mutta kun katsomme taaksepäin näemme, että Suomen menestymisen syy on ollut oivaltava sopeutuminen maailman muutoksiin. Ovia sulkemalla ei uusia menestyksen siemeniä löydy.

 

Tänä vuonna 100 vuotta täyttävä Suomi on selviytymisen ihmetarina! Harvalla maalla on tällainen tarina kerrottavanaan. Meidän on uskottava itseemme, sillä maallamme on kaikki edellytykset olla maineemme mittainen menestystarina myös tulevina aikoina.

 

Puheenvuoro Studia Generalia 31.10.2017