Matka Karjalan kannakselle

Toukokuussa vuonna 2000 kävimme tutustumassa Kannaksen taistelupaikkoihin.

Omakohtaisista kokemuksista ja tunnelmista saimme tuntuman veli Viljon tarinoimana. Hänhän on ollut ratkaisutaisteluissa mukana konekiväärijoukkueen johtajana; jopa jonkin aikaa komppanian päällikkönä ja ”tosin vain paperilla hetken jopa pataljoonan komentajanakin”.

Ensimmäinen matkapäivä 6.5.2000

Vähän jälkeen aamukahdeksan ylitti 24 klubin matkasta kiinnostunutta valtakunnan rajan suuntana Viipuri. Matkaoppaamme Erkki Sikiö selosti kaupunkiin tultaessa, miten puolustajat joutuivat epäselvän taistelutilanteen takia luopumaan Viipurista 20.6.1944 vastarinnan kestettyä vain puoli päivää.

Ensi töiksemme vaihdoimme kävelevässä katupankissa markat rupliksi, söimme mitä saimme katuruokalassa ja sitten suunnaksi Kuuterselkä. VT-linjan kuululla taistelupaikalla Sikiö selosti isokokoisin piirroksin venäläisten etenemissuunnat, panssareiden tulotiet ja suomalaisten keskentekoiset puolustusasemat. ”Täältä ei elävänä selvitä” muisteli veljeni miesten mielialoja kuvaillessaan, venäläisten joukkojen vyöryessä tankkien turvin kohti asemia kesäkuun 12-13. päivänä, kuvaili veli Viljo.

Matkamme jatkui Siiranmäkeen VT-linjan toiseen veriseen taistelupaikkaan. Linjuriamme seuraili punainen lada, jossa miliisin sijasta istui kolean kevätpäivän lämmikkeeksi votkaa kaupusteleva nuorimies. Maastossa näimme maatuneita pesäkkeitä, taisteluhautojen jäännöksiä, kiviesteitä ja korsun pohjia muistona suomalaisten viivytystaisteluista.

Siiranmäen harjanteella silmäilimme mai-semia, joissa oli kaatunut tuhansia sotilaita. Ihmettelimme, miten suomalaiset viivyttivät kaksi päivää venäläisten etenemistä torjuen ja vastahyökkäyksiä tehden maastossa, jossa oli vain kiviä, maastokuoppia ja suuria puita vailla pesäkkeitä ja taisteluhautoja. VT-linjan asemien aukkopaikat olivat hyökkääjien tiedossa.

Laskimme ruusukimpun Äyräpään taistelujen muistomerkille kirkonmäen juurella. Silmäys mäen laelta leveän Vuoksen suuntaan osoitti, miten joen ylitys taistelutilanteessa koitui monelle kuolemaksi.

Venäläisten toinen suuri läpimurtoyritys Suomen valtaamiseksi suuntautui juuri Äyräpäähän. Vaikka osa hyökkääjistä pääsi-kin Vuoksen yli, sillanpääaseman rakentaminen vastarannalle torjuttiin viikon kestäneissä taisteluissa vihollisen ylivoimasta huolimatta.

Yöpymispaikkanamme oli Hotelli Lokki Johanneksessa. Kun olimme liikkuneet maastossa koko päivän omin eväin, odottelimme nälkäisinä suurin toivein hotellin iltaruokailua ilmoitettuun aikaan. Kului tunti, toinenkin eikä ruoasta ollut tietoakaan. Kellon lähennellessä iltakymmentä löi Sikiö hotellin johtajalle nyrkkiä pöytään: ”Sapuskaa ja nopeasti!” Eivät pöydän antimet runsaudellaan nälkää sammuttaneet, saivathan suomalaisetkin sentään jotain henkensä pitimiksi, vaikka votkatarjoilu tuntui miellyttävän venäläistarjoilijoita paremmin kuin lautasten kantelu.

Toinen matkapäivä 7.5.2000

Yö sujui jotakuinkin rauhallisesti. Aamupalan aikana loppuivat astiat ja tsajun tarjoilussa oli katkoja.

Ajellessamme kohti Talia ohitimme Kaislahden aseman Sommeella. ”Mieleni teki pysähtyä paikalla, jossa joukkueemme elokuun lopulla 1941 katkaisi Viipurista tulevan venäläisosaston pakotien. Kovan tulituksen seurauksena jäi vasempaan korvaani ikuinen kuulovamma muistoksi yllätysrytäkästä” muisteli veli Viljo.

Aikataulumme ei kuitenkaan sallinut ylimääräisiä pausseja. Ennen Talinjoen ylitystä piti tievartio kulkulupatarkastuksen. Vartiomiehelle tarkoitetut korruptiotupakat jäivät antamatta heidän turhanpäiväisen vitkastelunsa takia.

Sikiö kuvaili Talin kovia taisteluja hyökkääjän kiirehtiessä kohti Ihantalaa. Kun tykistö moukaroi joen sillan käyttökelvottomaksi, oli viimeisten puolustajien tultava yli uimalla. Mitä kokivatkaan sitten Konkkolanvuoren ja Murokallion puolustajat tykistötulessa kivikkoisen maaston lisätessä tuhovoimaa panssarien piiskansivallusten lisäksi.

Venäläisten etenemiskiilat työntyivät eri puolilla metsäistä maastoa kohti Ihantalaa. Pisimmälle ehtineet olivat 25.6.1944 vain kolmen kilometrin päässä tavoitteestaan teiden risteyksestä. Suo-malaiset taistelivat nyt veitsi kurkulla. Maamme kohtalo oli hiuskarvan varassa.

Ajoimme linja-autolla samaa panssareiden käyttämää tietä pitkin kohti Portinhoikkaa, yhtä Ihantalan taistelujen tapahtumapaikkaa. Sinne oli pystytetty muistomerkki, jonka ympäristöä paikkakuntalaiset kunnostivat tulossa olevaa juhlapäiväänsä varten.

Kun Portinhoikan tienristeys oli vallattu, keskittyi suurhyökkäys Ihantalaan. Hyökkäysten torjuntaan olivat suomalaiset saaneet tuoreita taistelujoukkoja, tykistöä, panssarintorjunta-aseita ja Stuka-pommittajia. Runsaan viikon kestäneessä taistelussa pysäytettiin venäläisten eteneminen. Ihantalan ihme oli toteutunut.

Kävimme Rauhamäessä, Ihantalan kirkonmäellä ja hautausmaalla paikoilla, joissa miehiä kaatui ja panssareita paloi. Keskellä Ihantalan peltoaukeaa on suuri siirtokivilohkare muistolaattoineen. Ruusukimppu muistomerkille ja hetken hiljaisuus tuhannen ja sadan suomalaisen kaatuneen muistolle.

Viimeinen käyntikohteemme oli Pyöräkangas torjuntavoittojen viimeinen taistelutanner. ”Siellä sodin joukkueeni kanssa ratkaisevat heinäkuun alkupäivät. Tuntui oudolta katsella entistä tukikohtaamme peltoaukealta päin vihollisen silmin. Siellä metsän rajassa olivat kk-pesäkkeet, suojapoterot ja kivien kolot, joissa kytättiin yötä päivää venäläisten liikkeitä”, mietiskeli veli Viljo.

Paluumatkalla poikkesimme vielä Viipurin torilla ja kauppahallissa tuliaisia tutkailemassa. Kahden päivän sotaseminaarissa meille selvitettiin paikan päällä Kannaksen puolustajien teot ja niiden merkitys Suomen itsenäisyydelle.

Kannaksen murtumisen perussyy oli hyökkääjän murskaava ase ja miesylivoima puolustajan varustautumisvalppauden puutteita unohtamatta. Veli Eero kuvasi sotaista tietoa jakaneen matkamme. ”Säilytän videon klubin lahjana ja kiitollisena muistona kokemuksistani kesän 1944 Ihantalan ratkaisutaisteluista”, kiitteli veli Viljo.