Antti Laine: 1960-luku ja Kirkkojen maailmanneuvosto

Sex and drugs and rock and roll. Näin voisi moni vastata, jos kysyisi, mitä heille tulee 1960-luvusta mieleen. Vastaus olisi kieltämättä osuva. Kuusikymmentäluvulle oli ominaista nuorison kapinointi, johon kuului keskeisesti aiempien auktoriteettien haastaminen ja perinteisten instituutioiden kyseenalaistaminen.

Tässä kapinoinnissa oli oma osansa myös seksillä, huumeilla ja rock-musiikilla: vuosikymmenen alussa markkinoille tullut ehkäisypilleri aiheutti seksuaalisen vallankumouksen, hippiliikkeen myötä levinneet marihuana ja LSD mursivat sovinnaisuuden rajat, ja lopullisen läpimurtonsa tehnyt rock-musiikki edisti aatteillaan ja sanoituksillaan niin vapaata rakkautta kuin tajunnan laajentamista.

Auktoriteettien ja instituutioiden haastajiin liittyi aikansa suosituimpiin yhtyeisiin kuuluneen The Beatles’in laulaja John Lennon, joka vuonna 1966 totesi yksioikoisesti yhtyeensä olevan suositumpi kuin Jeesus. Vaikka lentäväksi lauseeksi muodostunut laulun säe Sex and drugs and rock and roll siis kiistämättä tavoittaa jotakin hyvin olennaista kuusikymmentäluvusta, se ei kerro koko totuutta.

Siirtomaavallan purkautuminen

Kuusikymmentälukuun kuului edellä kuvatun kulttuurin murroksen lisäksi voimakas vaatimus yhteiskunnallisesta muutoksesta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Siksi myös politiikassa tapahtui merkittäviä muutoksia. Yksi vuosikymmenen suurimmista poliittisista murroksista oli siirtomaiden itsenäistyminen, joka oli alkanut vähitellen toisen maailmansodan jälkeen.

Varsinkin Afrikassa kuusikymmentäluku oli radikaalien muutosten aikaa, sillä vuosikymmenen kuluessa yli 30 maata itsenäistyi eurooppalaisten valtioiden siirtomaavallan alta. Vuosikymmen käynnistyi lupaavasti, kun heti vuonna 1960 lähes kaksikymmentä afrikkalaista valtiota itsenäistyi.

Pohjoisessa, läntisessä ja itäisessä Afrikassa nopeasti edistynyt itsenäistymiskehitys pysähtyi kuitenkin edetessään kohti eteläistä Afrikkaa. Eurooppalaisista siirtomaavalloista vain Portugali piti yhä tiukasti kiinni afrikkalaisista siirtomaistaan eli nykyisestä Angolasta, Guinea-Bissausta, Kap Verdestä ja Mosambikista.

Lisäksi Britannia hallitsi Etelä-Rhodesiaa vuosikymmenen puoleenväliin asti, jolloin maa julistautui yksipuolisesti itsenäiseksi. Siirtomaavalta Etelä-Rhodesiassa oli jatkunut, koska Britannia noudatti periaatetta, jonka mukaan se ei myöntänyt siirtomailleen itsenäisyyttä ennen kuin maassa oli väestön enemmistöä edustava hallitus. Etelä-Rhodesiaa hallitsi tuolloin valkoinen vähemmistö.

Tilanne Afrikan eteläkärjessä sijaitsevassa Etelä-Afrikan tasavallassa oli samankaltainen kuin Etelä-Rhodesiassa: maata hallitsi valkoinen vähemmistö. Lisäksi Etelä-Afrikka hallinnoi naapurimaataan Namibiaa Yhdistyneiden kansakuntien eli YK:n suostumuksella.

Etelä-Afrikan ainoa ongelma ei kuitenkaan ollut vähemmistöhallinto. Valkoinen vähemmistö oli harjoittanut maassa rotuerottelua jo vuosisatoja, mutta toisen maailmansodan jälkeen maan mustaa enemmistöä sortaneesta apartheid-politiikasta oli tullut valtion virallinen linja.

Etelä-Afrikan rotusorto iski koko maailman tietoisuuteen vuonna 1960, kun maan poliisi ampui lähes 70 mustaa eteläafrikkalaista, jotka rauhanomaisesti ja aseettomina osoittivat mieltään apartheid-lakeja vastaan. Joukkomurha sai maailman havahtumaan: muun muassa YK otti ensimmäistä kertaa kantaa apartheidiin tuomitsemalla ampumisen ja asettamalla jäsenmailleen aseidenvientikiellon Etelä-Afrikkaan – olkoonkin, että kielto oli vapaaehtoinen.

Kansalaisoikeusliike Yhdysvalloissa

Toinen politiikkaan ja rasismiin liittynyt ilmiö kuusikymmentäluvulla oli kansalaisoikeusliike Yhdysvalloissa. Liikkeen tavoitteena oli rotusyrjinnän poistaminen ja yhtäläisten oikeuksien saaminen kaikille maan asukkaille.

Kansalaisoikeusliikkeen voimannäyttö oli vuonna 1963 Washingtonissa järjestetty marssi, joka kokosi satojatuhansia osallistujia ympäri Yhdysvaltoja. Marssin yhteydessä liikkeen johtohahmo Martin Luther King piti kuuluisan puheensa I have a dream, jossa hän kertoi unelmoivansa rauhan ja tasa-arvon yhteiskunnasta, jossa kansalaisia arvioidaan heidän luonteensa, eikä ihonvärinsä perusteella. Kansalaisoikeusliike onnistuikin marssilla vaikuttamaan maan lainsäädäntöön.

Kylmä sota

Siirtomaavallan päättymisen ja kansalaisoikeusliikkeen etenemisen taustalla vaikutti kuitenkin kolmas, vielä merkittävämpi poliittinen ilmiö, joka loi viitekehyksen lähes kaikelle toiminnalle kuusikymmentäluvulla. Vuosikymmen oli näet toisen maailmansodan jälkeen käynnistyneen kylmän sodan kuuminta aikaa, jolloin maailma oli jakautunut kahteen vastakkaiseen poliittiseen leiriin: Yhdysvaltojen johtamiin kapitalistisiin maihin ja Neuvostoliiton johtamiin kommunistisiin maihin.

Koko vuosikymmentä leimasi kylmän sodan suurvaltojen kilpajuoksu, jossa molemmat osapuolet saavuttivat vuorollaan voittoja niin maapallolla kuin avaruudessa. Saavutukset varsinkin avaruuskilvassa kertovat paitsi kylmän sodan todellisuudesta myös tekniikan huikeasta kehityksestä kuusikymmentäluvulla. Ensimmäisen miehitetyn avaruuslennon onnistui vuosikymmenen alussa tekemään Neuvostoliitto, mutta vuosikymmen päättyi vastustajan voittoon, kun yhdysvaltalainen astronautti käveli ensimmäisenä ihmisenä Kuun pinnalla. 

Avaruuskilvasta huolimatta kylmä sota näkyi ennen kaikkea maapallolla erilaisina konflikteina. Kylmää sotaa ei kuitenkaan käyty suorana sotana vihollisvaltioiden välillä, vaan sille olivat tunnusomaisia niin sanotut sijaissodat. Niissä osapuolina eivät suoranaisesti olleet vastakkaiset suurvallat, vaan usein toisen suurvallan joukot ja vastakkaiseen poliittiseen leiriin kuulunut valtio. Tällainen sota oli esimerkiksi Vietnamin sota, jossa Yhdysvallat taisteli Etelä-Vietnamin armeijan rinnalla kommunistisen Pohjois-Vietnamin armeijaa vastaan. Pohjois-Vietnamin liittolaisiin kuului puolestaan Neuvostoliitto ja Kiina.

Vuosi 1968

Yhdysvaltalaisten sotilaiden osuus Vietnamin sodassa kasvoi koko kuusikymmentäluvun ajan ja samalla laajeni sodan arvostelu. Vuoden 1968 alussa Pohjois-Vietnamin armeija teki massiivisen yllätyshyökkäyksen Etelä-Vietnamin ja Yhdysvaltojen johtamaa liittoumaa vastaan. Hyökkäys epäonnistui sotilaallisesti, mutta käänsi maailmanlaajuisesti yleisen mielipiteen sotaa vastaan.

Vuodesta 1968 muodostui muutenkin koko kuusikymmentäluvun huipentuma. Saman vuoden alussa käynnistyi niin kutsuttu Prahan kevät, jossa tsekkoslovakialaiset halusivat uudistaa maataan poliittisesti ja rakentaa ”ihmiskasvoista sosialismia” muun muassa lisäämällä sananvapautta ja purkamalla talouden keskittämistä. Neuvostoliitto kuitenkin tukahdutti uudistuksen miehittämällä Tsekkoslovakian myöhemmin samana vuonna.

Maailmaa ravisutti keväällä 1968 myös kaksi poliittista murhaa, jotka molemmat tapahtuivat Yhdysvalloissa kahden kuukauden sisällä. Huhtikuussa surmansa sai kansalaisoikeusliikkeen johtaja Martin Luther King ja kesäkuussa murhattiin senaattori ja demokraattisen puolueen presidenttiehdokkaaksi pyrkinyt Robert Kennedy.

Keväällä 1968 huipentui myös kuusikymmentälukuun leimallisesti kuulunut radikalismi, joka levisi varsinkin yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa. Täysi-ikäiseksi tulleet toisen maailmansodan jälkeen syntyneet ikäluokat ottivat aktiivisesti osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja osoittivat mieltään erityisesti Etelä-Afrikan rotuerottelua ja Vietnamin sotaa vastaan.

Voimakkaimmin opiskelijaradikalismi näkyi toukokuussa 1968 Pariisissa, jossa alun perin yliopisto-opiskelijoiden käynnistämät mielenosoitukset kasvoivat lopulta lähes koko Ranskan pysäyttäneeksi yleislakoksi, johon osallistui yli kymmenen miljoonaa ranskalaista. Muutaman päivän ajan vaikutti siltä, että opiskelijoiden aloittama mielenilmaus onnistuu kaatamaan presidentti Charles de Gaullen ja hänen hallintonsa. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Uppsalan yleiskokous

Tässä opiskelijaradikalismin, rotusorron ja kylmän sodan kontekstissa Kirkkojen maailmanneuvosto, merkittävin kansainvälinen kirkkojen yhteistyöjärjestö, kokoontui neljänteen yleiskokoukseensa heinäkuussa 1968. Järjestön olivat perustaneet lähinnä länsimaissa toimineet kirkot tasan kaksikymmentä vuotta aiemmin ja yleiskokous oli sen korkein päättävä elin.

Vuonna 1968 Kirkkojen maailmanneuvostoon kuului 235 jäsenkirkkoa, joista reilu sata tuli niin sanotusta kolmannesta maailmasta. Kahdenkymmenen vuoden kuluessa kolmannen maailman jäsenkirkkojen lukumäärä oli yli kaksinkertaistunut ja afrikkalaisten jäsenkirkkojen määrä oli nelinkertaistunut. Näin Kirkkojen maailmanneuvostosta oli aiempaa selkeämmin tullut todella maailmanlaajuinen järjestö.

Kolmanteen maailmaan laajentuneen jäsenpohjan, eteläisessä Afrikassa jatkuneen rotusorron ja Martin Luther Kingin murhan vuoksi rasismista muodostui yksi kokouksen keskeisimmistä teemoista. Kingin murhan merkitystä korosti se, että hänen olisi pitänyt saarnata kokouksen avajaisjumalanpalveluksessa.

Kirkkojen maailmanneuvosto oli käsitellyt rauhan ja oikeudenmukaisuuden kysymyksiä, kuten rasismia, järjestön perustamisesta lähtien. Se oli toistuvasti tuominnut rasismin kannanotoissaan, mutta sen julkilausumat eivät olleet herättäneet riittävästi huomiota, saati johtaneet tarvittaviin toimenpiteisiin rasismin poistamiseksi. Vuonna 1968 yhteiskunnalliset kysymykset nousivat kuitenkin uudella tavalla esiin. Pelkkä puhe ei enää riittänyt, vaan nyt vaadittiin toimintaa.

Yli kaksi viikkoa kestänyt kokous päättyi rasismin osalta siihen, että kokouksen osanottajat kehottivat Kirkkojen maailmanneuvostoa ryhtymään tarmokkaaseen kampanjaan rasismia vastaan sekä perustamaan ohjelman rasisminvastaista tutkimusta ja toimintaa varten. Kokouksen kehotuksen perusteella Kirkkojen maailmanneuvosto perusti seuraavana vuonna rasisminvastaisen ohjelman, jonka ensimmäistä viisivuotiskautta väitöskirjatutkimukseni käsittelee.

Rasisminvastainen ohjelma

Kirkkojen maailmanneuvoston vastaus ajan vaatimukseen radikaalista yhteiskunnallisesta muutoksesta oli juuri rasisminvastainen ohjelma. Ohjelma keskittyi varsinkin valkoihoisten harjoittamaan rasismiin ja kiinnitti huomiota vuosisatoja jatkuneen rotusorron ja siirtomaavallan seurauksiin: poliittisen ja taloudellisen vallan keskittymiseen valkoihoisille. Tästä johtuen ohjelma pyrki vallan uudelleenjakamiseen erityisesti eteläisessä Afrikassa, jossa monien maiden kansalliset vapautusliikkeet taistelivat valkoisia vähemmistöhallituksia vastaan.

Rasisminvastaisella ohjelmalla oli kaksi keskeistä toimintamuotoa, jotka herättivät laajaa julkista keskustelua: taloudelliset avustukset eteläisen Afrikan kansallisille vapautusliikkeille sekä eteläisessä Afrikassa toimivien yritysten boikotointi. Kirkkojen maailmanneuvosto näytti omalla toiminnallaan esimerkkiä sekä tukemalla rasisminvastaista ohjelmaa taloudellisesti että vetämällä pois sijoituksensa eteläisessä Afrikassa toimivista yrityksistä. Näin Kirkkojen maailmanneuvostosta tuli yksi ensimmäisistä eettisesti vastuullista sijoittamista harjoittaneista kansainvälisistä järjestöistä.

Boikottikampanjaa suurempi julkinen huomio kohdistui kuitenkin taloudellisiin avustuksiin aseellista toimintaa harjoittaneille vapautusliikkeille. Avustusten vuoksi Kirkkojen maailmanneuvosto sai osakseen ankaraa arvostelua. Kylmän sodan aikana kritiikkiä länsimaissa lisäsi se, että samoja vapautusliikkeitä tukivat monet kommunistiset maat.

Kylmän sodan jännitteet olivat muutenkin voimakkaasti esillä rasisminvastaisesta ohjelmasta käydyssä keskustelussa. Ohjelmasta tuettujen vapautusliikkeiden aseellisesta toiminnasta ja kommunistiyhteyksistä johtuen myös Kirkkojen maailmanneuvostoa syytettiin väkivallan hyväksymisestä ja kommunismin tukemisesta. Lisäksi järjestöä arvosteltiin eteläisen Afrikan ongelmiin keskittymisestä ja itäisen Euroopan ihmisoikeusloukkauksista vaikenemisesta.

Tutkimukseni osoittaa, että rasisminvastainen ohjelma oli selkeä käännekohta Kirkkojen maailmanneuvoston toiminnassa. Ohjelman myötä järjestö siirtyi sanoista tekoihin: se ei enää tyytynyt vain tuomitsemaan rasismia, vaan toimi aktiivisesti sen lopettamiseksi. Rasisminvastaisen ohjelman myötä tästä kansainvälisestä kirkkojen yhteistyöjärjestöstä tuli aiempaa selvemmin myös yhteiskunnallinen vaikuttaja.

*** 

TM Antti Laineen lectio praecursoria 10.1.2015

Antti Laine väitteli 10.1.2015 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa aiheesta Ecumenical Attack against Racism - The Anti-Racist Programme of the World Council of Churches, 1968-1974. Vastaväittäjänä oli Privatdozentin Katharina Kunter, Ruhr-Universität Bochum, ja kustoksena professori Aila Lauha.

Väitöskirja on julkaistu sarjassa Schriften der Luther-Agricola-Gesellschaft. Sitä myy , Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki.