Kardinaali Kurt Koch: Ihmisen sanat ja Jumalan sana

Elämme nykyisin maailmassa, jossa suorastaan hukumme sanoihin. Ilmoituksissa ja mainostauluilla, lehtisissä ja esitteissä, kuvaruudulla ja radiossa, sähköpostissa ja internetissä tarjotaan loputtoman paljon sanoja. Sanat ovat kärsineet sellaisen inflaation, että ihmiset tapaavat sanoa yhä uudelleen: ”Nämä eivät ole mitään muuta kuin sanoja”. Sanojen määrä on lisääntynyt loputtomasti, mutta niiden arvo on yhtä lailla laskenut loputtomasti. Ne eivät ole minkään arvoisia. Tässä suuressa sanainflaatiossa on vaara, että myös ne sanat, jotka ovat kirkossa tarjolla ja kristillisen julistuksen keskipisteessä, otetaan vain pelkkinä sanoina, joilla ei ole mitään arvoa. Meille onnistuu toisinaan vain vaivoin kuulla arkipäiväisen elämän monissa sanoissa se sana, joka on Jumalan sana. Kirkko näyttää silloin enää vain inhimillisten sanojen yhteisöltä eikä enää Jumalan sanan kirkolta.

Kirkko voi kuitenkin olla vain Jumalan sanan kirkko, ja siksi siinä pysyminen on tänään erityinen vastuu, joka tulee ekumeenisesti ottaa todesta. Kristityt, ennen muuta luterilaiset ja katolilaiset, erosivat näet toisistaan reformaatioaikana johtuen erilaisista käsityksistä Jumalan sanasta. Nykyään kuitenkin juuri Jumalan sanassa heidän pitäisi löytää toisensa uudelleen. Juuri tänään kaikkia kristittyjä kutsutaan yhdessä todistamaan, että ihmiselämässä ei ole kyse ainoastaan sanoista vaan sanasta, joka on ”ikuisen elämän sana”, kuten Simon Pietari päivän evankeliumissa tunnustaa.

Pietarin hienoa tunnustusta edeltää kuitenkin evankeliumissa Jeesuksen oppilaiden kova kamppailu Jeesuksen sanan kanssa. He olivat Jeesuksen julistuksen myötä joutuneet syvään eksistentiaaliseen kriisiin. Jeesuksen Kapernaumissa taivaan leivästä pitämän suuren puheen jälkeen hänen oppilaansa saivat vaikutelman, että Jeesuksen sanat ovat kovia: ”Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?” (Joh. 6:60). On huomionarvoista, että Jeesus ei tee vähäisintäkään yritystä tarjota pettyneille oppilaille Jumalan sanaa asiakasystävällisemmin, kuten tänään mielellään sanotaan, pitääkseen heidät luonaan. Jeesus asettaa päinvastoin oppilailleen vain yhden, mutta kaiken ratkaisevan kysymyksen: ”Haluatteko myös te mennä pois?” Tuolla hetkellä Pietari mitä ilmeisimmin tuntee Jeesuksen korkean vaatimuksen, että Jeesuksen seuraaminen ei ole vain arjen halpa lisä, vaan että Jeesus pikemminkin odottaa kallista seuraamista. Siihen Pietari vastasi niiden kahdentoista nimissä: ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat. Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä” (Joh. 6:68).

Evankeliumin vakavuus ja ilo

Tästä tunnustuksesta ja sen pohjalla olevasta tiedosta, että ikuisen elämän sanalla ei ole viime kädessä vaihtoehtoa, on ratkaisevasti kyse myös ekumeniassa. Tähän Jumalan sanan tärkeään merkitykseen viittaa jo sanan ”evankeliumi” alkuperäinen merkitys. Silloin, kun evankeliumi oli tullut Jeesuksen myötä maailmaan, ei sillä ollut sitä hieman alentuvaista ja harmitonta merkitystä, jonka me nykyisin tapaamme siitä kuulla. Sana ”evankeliumi” oli Jeesuksen aikaan pikemminkin perusluonteeltaan poliittinen sana ja kuului poliittiseen teologiaan siitä lähtien. ”Evankeliumiksi” kuvattiin tuolloin kaikki keisarin käskyt, jopa pahimmassa tapauksessa, jossa ne eivät tuoneet osalliselle mitään hyvää uutista. ”Evankeliumi” tarkoitti yksinkertaisesti ”keisarin sanoma”. Ilosanoma se ei ollut ensisijaisesti sisältönsä vuoksi, vaan koska se oli peräisin keisarilta ja siten ihmiseltä, joka – niin kuin näyttää – pitää maailmaa kädessään.

Tässä tärkeässä mielessä on myös Jumalan sana evankeliumia. Se ei ole sitä siksi, että se heti miellyttäisi tai koska se olisi mukava ja tyydyttävä, vaan koska se tulee häneltä, joka ei enää keisarin tavoin ole olevinaan Jumala ja julista siltä pohjalta sanomiaan evankeliumina, vaan joka on Jumalan Poika itse ja jolla on evankeliumissaan avain totuuteen ja siten myös todelliseen iloon. Vaikka meille kristityille evankeliumin totuus ei aina näytä mukavalta - eikä itse asiassa olekaan -, on se kuitenkin hänen totuutensa, joka tekee vapaaksi ja iloiseksi, koska tässä kuninkaan sanomassa kuuluu ikuisen elämän sana.

Tämän evankeliumin julistaminen on kirkon perustehtävä. Se voi ottaa sen kuitenkin uskottavasti todesta vain, kun se tekee sen ekumeenisessa yhteydessä. Vain siten ekumenia vastaa Jeesuksen ylimmäispapillisen rukouksen tarkoitusta, joka on rukous opetuslasten ykseyden puolesta ja siksi myös tulevan kirkon puolesta, jotta ”maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua” (Joh. 17:23).  Tällä loppulauseella evankelista Johannes ilmaisee, että Jeesuksen oppilaiden ykseys ei ole itse tarkoitus, vaan se palvelee Jeesuksen Kristuksen lähettämisen ja hänen kirkkonsa uskottavuutta maailmassa.

Ensimmäinen maailmanlähetyskonferenssi Skotlannin Edinburghissa muistutti erityisellä tavalla tästä kristillisen julistuksen lopullisuudesta. Sen silmien edessä oli pahennus, että eri kristilliset tunnustukset kilpailivat lähetystyössä ja olivat siten vahingoittaneet evankeliumin julistamista erityisesti kaukaisilla mantereilla. Evankeliumin kera ne olivat tuoneet myös eurooppalaiset kirkon jakautumiset toisiin kulttuureihin. Niinpä tunnustettiin, että kristikunnan jakautuminen oli maailmanlähetyksen voimakkain este ja että puhutteleva todistus Jeesuksen Kristuksen pelastusvaikutuksesta maailmassa on mahdollista vain, jos kirkot voivat voittaa erot uskonopissa ja elämässä. Siksi ekumeeninen asennoituminen ja lähetystyö kuuluvat erottamattomasti yhteen.

Tämä näkemys ei ole yli sadan vuoden jälkeen menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan. Paavi Franciscus viittaa tähän sattuvasti apostolisessa kirjoituksessaan ”Evangelii Gaudium”: ”Siihen nähden, miten merkittävää negatiivinen todistus kristittyjen jakautumisesta on erityisesti Aasiassa ja Afrikassa, tulee ykseyden teiden etsimisestä välttämätöntä. Lähetystyöntekijät puhuvat näillä mantereilla yhä uudelleen kritiikistä, syytöksistä ja häpeästä, joka heitä kohtaa kristittyjen jakautumisen skandaalin vuoksi”. Siksi ”pyrkimys ykseyteen, joka helpottaa Jeesuksen Kristuksen ottamista vastaan, eikä enää ole vain diplomatiaa tai pakotettua velvollisuuden täyttämistä, muuttuu väistämättömästi evankelioinnin tieksi”.

Jumalan sana ja ihmisen ääni

Ekumeenisella yhteisellä evankeliumin julistamisella pitää ennen kaikkea olla tavoitteena helpottaa Jeesuksen Kristuksen vastaan ottamista tämän päivän maailmassa. Jotta tämä lähettäminen voitaisiin ottaa uskottavasti todesta, on kristillisen ekumenian hyvä kääntää katse Johannes Kastajan raamatulliseen hahmoon. Hänet kuvataan Uudessa testamentissa tunnetusti ”ääneksi”, kun taas Kristus nimetään ”sanaksi”. Tässä sanan ja äänen välisessä suhteessa tulee kirkon julistustehtävä ilmeiseksi sekä suuruudessaan että rajallisuudessaan. Yhtäältä kirkon hieno tehtävä on olla Jumalan sanan ruumiillis-elävä ääni. Toisaalta aistittava sointi, eli ääni, joka kantaa sanan yhdeltä ihmiseltä toiselle, menee ohi, kun taas sana pysyy. Ihmisäänellä ei ole muuta merkitystä kuin välittää sana, niin että sana jää keskipisteeksi. Kuten Johannes Kastajan, täytyy myös kirkon olla puhdas edelläkävijä, joka jää aina sen taakse, jota se julistaa. Kuten Johannes ei näytä koskaan itseensä, vaan näyttää aina itsestään poispäin ja tulevaan Kristukseen päin, on myös kirkko kutsuttu antamaan itsensä saataville Jeesuksen Kristuksen äänenä, jotta sanalle annetaan tila, joka sille kuuluu. Sillä lopulta ei ole kyse äänestä vaan sanasta.

Vain kun kirkko suuntaa julistustehtävänsä Johanneksen, äänen mukaan ja kuuntelee Jumalan sanaa, voi se auttaa ihmisiä kuulemaan monissa arkisissa sanoissa elävän Jumalan sana sekä, vaikka Jumalan sana näyttää meistä haastavalta ja ehkä jopa kovalta, tunnustamaan Pietarin kanssa: ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.” Pyytäkäämme tässä ekumeenisessa jumalanpalveluksessa Jumalan Henkeä, että hän pysyy meidän kanssamme, että annamme tämän todistuksen yhä syvemmin ja uskottavammin ekumeenisessa yhteydessä, niin että ihmiset voivat tänään tietää, että kristinuskossa ei ole kyse sanojen paljoudesta vaan yhdestä sanasta, joka on ikuisen elämän sana, joka meitä haastaa ja samanaikaisesti kantaa.

Evankeliumi: Joh. 6:56–69

Kardinaali Kurt Kochin saarna. Suomennos saksan kielestä: TT Tomi Karttunen.

Ekumeeninen iltakirkko Helsingin Kontulan Mikaelin kirkossa, Suomen Ekumeenisen Neuvoston kevätkokous 27.4.2015