Keskinäisen tuntemuksen lisäämistä: Luterilais-ortodoksinen dialogi 25 vuotta

Ev.-lut. kirkkohallituksen ulkoasiain osaston seminaarissa 25.11.2015 juhlistettiin Suomen evankelis-luterilaisen ja Suomen ortodoksisen kirkon teologisen dialogin 25-vuotista taivalta. Emerituspiispa Kalevi Toiviainen, joka toimi dialogin ensimmäisenä luterilaisena puheenjohtajana, muisteli, että arkkipiispa Martti Simojoki ehdotti jo v. 1970 arkkipiispa Paavalille teologisen dialogin käynnistämistä myös Suomen ortodoksisen kirkon kanssa – Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa käytävien oppikeskustelujen tavoin. Simojoki ja arkkipiispa Paavali toimivat kyllä tiiviisti ja hyvin yhdessä mm. Suomen Ekumeenisessa Neuvostossa sen "kahtena patriarkkana", kuten SEN:n ensimmäinen päätoiminen pääsihteeri Risto Cantell muisteli. Silti teologista dialogia ei vielä tuolloin virallisesti aloitettu.

tai jatka lukemista tästä:

Arkkipiispa Vikströmin puhe ortodoksisten pappien liiton kokouksessa v. 1984 pohjusti osaltaan tietä sen käynnistymiselle. Ensimmäisenä ortodoksisena pj:na dialogissa oli metropoliitta Johannes, joka tunsi hyvin niin ortodoksisen teologian ja kanonit kuin luterilaisen kirkon ja teologisen ajattelun peruspiirteet.

Professori Pekka Metso arveli, että yksi syy siihen, että oppikeskustelut käynnistyivät lopulta vasta vuonna 1989 oli se, että ortodoksisessa kirkossa yliopistollinen pappiskoulutus alkoi vasta syksyllä 1988, jolloin pappisseminaari lakkautettiin ja siirretiin Joensuun yliopiston alaisuuteen. Professori Metso kertoi, että vielä 1950-luvulla ortodoksisen vähemmistökirkon itsetunto luterilaisen valtakirkon rinnalla ei useinkaan ollut kovin vanha. 

Iloittiin esimerkiksi, kun Suomen kuvalehdessä puhuttiin ortodoksisesta "kirkosta". Teologinen dialogi on osaltaan konkreettisesti näyttänyt, että Suomen ortodoksinen kirkko tunnustetaan täysivaltaisesti kirkoksi. Dialogi on ollut "aidon dialogin dialogia". Vuonna 1989 määriteltiin tavoitteiksi "keskinäisen tuntemuksen syventäminen" sekä "keskinäisten väärinymmärrysten poistaminen". Voidaan todeta, että näiden tavoitteiden saavuttamisessa on edetty hyvän matkaa, vaikka käytännön tilanteissa ei ekumenia aina toteudu täysin tyydyttävästi. Syynä on useimmiten, "ettei tulla ajatelleeksi".

Emerituspiispa Kalevi Toiviainen toi esiin, että tarvetta varmastikin olisi etenkin vanhempien ikäluokkien parissa myös "healing of memories" -tyyppiselle vanhojen kielteisten kokemusten ja epäluulojen aiheuttamien haavojen tervehdyttävälle käsittelylle. Kuten ekumeniassa yleensä, tarvitaan katumusta yhteisen kristillisen uskon antaman toivon ja sovinnon evankeliumin valossa.

Tärkeänä pidettiin sitä, että puhutaan saavutetuista tuloksista ymmärrettävästi ja kuunnellaan niitä, jotka ovat toista mieltä. Vain näin voidaan yhteyttä rakentaa entistä laajemmalla pohjalla. Pääsihteeri Mari Pöntinen toi esiin toinen toisiltamme oppimisen näkökulman, niin ettei kysytä mitä me voimme antaa vaan mitä voimme toisen tuntemisen kautta oppia. Kirkkoneuvos Kimmo Kääriäinen painotti, että tärkeää ekumeenisissa keskusteluissa on myös se, että se opettaa tuntemaan myös omaa perinnettä, kun pitää selittää sitä ja perustella toiselle.

Piispa Seppo Häkkinen arvioi neuvottelujen tulevaisuutta ja totesi mm: 

1. Ekumenia on osa kristillistä uskoa.... Ollakseen uskollisia Jeesukselle ja omalle olemukselleen kirkkojen on käytävä dialogia toistensa kanssa. Siksi niiden on entistä pontevammin keskusteltava keskenään ja etsittävä yhdessä vastauksia muun muassa arkkipiispa Leon esittämiin kysymyksiin. 
2. Suomen ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon dialogi palvelee maailmanlaajaa ekumeniaa ja kristillistä todistusta.
3. Reformaation perintö velvoittaa luterilaista kirkkoa ekumeeniseen aktiivisuuteen ja avaruuteen. ...Luterilainen kirkko on semper idem, uskoltaan aina sama. Se on myös semper reformanda, muodoltaan alati uudistuva. Ennen kaikkea luterilainen kirkko on semper purificanda, jatkuvasti katumusta ja puhdistusta kaipaava.

Itse viittasin avaussanoissani yhteiseen ekumeeniseen tehtävään pakolaisten ja maahanmuuttajien vastaan ottamisessa. Ortodokseilla on meitä parempi kohtauspinta esimerkiksi Lähi-idän orientaalisten ortodoksien kohtaamiseen. Toisaalta luterilainen kirkko on kattavammin läsnä koko maassa. Tarvitsemme toisiamme yhteisen tehtävän hoitamiseksi mahdollisimman hyvin. Näyttää siltä, että yhteiset haasteet tunnustetaan ja tunnistetaan ja että myös kansainvälisen kontekstin haasteita ajatellen tarvitsemme tällaista pitkäjänteistä ja dialogin syventämiseen tähtäävää keskustelua. Ensi vuonna on määrä arvioida käytyjä keskusteluja ja pohtia, miten voidaan tehdä oppikeskustelujen tavoitteista mahdollisesti entistä kunnianhimoisempia.

Tomi Karttunen

Teologian ja ekumenian johtavana asiantuntija

Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa

Systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti

Kuvat: Johanna Laine