Kirkkojen itseymmärrys ja yhteinen missio Pohjois-Euroopassa ja Suomessa – yhteistyösopimuksen juhlaseminaari

Ekumeeninen sopimus kirkkojen välillä merkitsi ehtoollisyhteyden muodostumista sekä vihkimysvirkojen vastavuoroista tunnustamista. Käytännön yhteistyön mahdollisuudet ovat tätä myöten kohentuneet huomattavasti aiempaan verrattuna. Sopimuksen piirissä olevissa suomalaisissa metodistikirkoissa on noin 2000 jäsentä, mutta United Methodist Church -kirkossa, johon nämä suomalaiset kirkot kuuluvat, yli 12 miljoonaa jäsentä. Maailmanlaajasti metodisteja on yli 80 miljoonaa.

Pohjoismaiden ja Baltian maiden metodistien yhteinen piispa Ahlsted puhui  kirkkojen tilasta ja missiosta Pohjoismiassa metodistisesta näkökulmasta. Hän totesi, että kirkot koronaikana ovat joutuneet tarkastelemaan omaa rooliaan yhteiskunnassa.  Elämän laatu on noussut uuteen arvoon ja yhteys toisiin, rakkaus ja armo ovat sitä, mikä tuo syvempää merkityksellisyyttä elämään.

Tarvitsevien auttamiseen on kirkoissa tullut uutta rohkeutta ja luovuutta.  Verkkotapaamiset ja suoratoisto ovat kasvattaneet sitä määrää ihmisiä, joihin kirkot ovat yhteydessä. Verkossa elettävä seurakuntaelämä on tullut jäädäkseen.  Virtuaalinen läsnäolo on monille erityisesti nuoremmille ihmisille todellista läsnäoloa.

Kirkkojen täytyy sijoittaa resurssejaan osaaviin ihmisiinsä. Verkkotyö tavoittaa paljon ihmisiä, kuitenkin sen merkitys riippuu kyvystä luoda vuorovaikutusta ja yhteisöllisyyttä.

Eksistentiaaliset kysymykset ovat ennallaan. Pandemian jälkeiset vaikutukset yhteisöllisyyteen jäävät nähtäväksi. Paluu "normaaliin" ei kuitenkaan ole vaihtoehto. Mikä on uusi missionaarinen todellisuus? Tarvitaan kärsivällisyyttä ja uusia tapoja tavoittaa ihmiset. On syytä tarkastella, mitä olemme kirkkoina oppineet ja mitä otamme mukaamme jatkossa?  Jumalan missio odottaa meitä sitä toteuttamaan.

Pääsihteeri Mayvor Wärn-Rancken Suomen Ekumeenisesta Neuvostosta puhui kirkkojen äänestä yhteiskunnassa todeten, että kirkon ääni voi olla profeetallinen kun se puhuu niiden ihmisten puolesta, joiden ääni ei kuulu: köyhien, sairaiden, syrjäytyneiden, niiden jotka eivät jaksa tässä yhteiskunnassa. Kysymys onkin, onko kirkolla rohkeutta olla sellainen kirkko, joka on profeetallinen ja puhuu niiden puolesta joilla ei ole omaa ääntä? Kirkon ääni kuuluu yhteiskunnassa jos se uskaltaa ottaa tehtävänsä tosissaan ja rohkeasti käyttää profeetallista ääntään. Tämän ajan kirkot voi näyttää että kristinusko ei ole kääntynyt pois maailmasta,  vaan että sen sanat johtavat toimintaan ja tekoihin.

Asiantuntija, TT, dos. Minna Hietamäki alusti  Ekumeniasta ja kirkon lähetystehtävästä luterilaisesta näkökulmasta. Hän kertoi itse osallistuneensa vuosina 2002 – 2007 käytyyn ekumeeniseen dialogiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon, Suomen metodistikirkon ja Finlands Svenska Metodistkyrkan välillä. Viimeisten vuosien aikana hän on tarkastellut ekumeenisia kohtaamisia erityisesti hyväksyvän tunnustamisen näkökulmasta. Hyväksyvällä tunnustamisella tarkoitetaan ehkä näennäisen yksinkertaisesti sitä, että joku tunnistetaan ja tunnustetaan jonkinlaiseksi. Tunnustamisen tapahtumassa yhdistyy yhtäältä ’oikein tunnistaminen’ – näemme toisen sellaisena kuin hän oikeasti on – toisaalta oikeanlainen reagointi siihen, millainen toinen ’oikeasti’ on.  Hietamäki tarkasteli myös muun muassa Michael Rootin näkemyksiä ekumeenisen liikkeen tilasta. Yhteinen lähetysnäky on alusta asti ollut ekumeenisen liikkeen ytimessä.

Johtava asiantuntija, TT, dos Tomi Karttunen alusti Kirkko: yhteistä näkyä kohti -asiakirjan vastaanotosta kirkoissa ja sen sovelluksista Suomessa. Kansainvälisten oppikeskustelujen hedelmiä on koottu tähän mennessä kahteen Faith and Order -komission julkaisemaan lähentymis- eli konvergenssiasiakirjaan. Ensimmäinen oli Kaste, ehtoollinen ja virka eli BEM vuonna 1982. Se antoi sysäyksen edistää kasteiden vastavuoroista tunnustamista ja keskustelua Kristuksen läsnäolon ilmaisemisesta ehtoolliskäytännöissä sekä piispanviran tunnustamisesta osana koko kirkon apostolisuutta. Myös kysymykset kolmisäikeisen viran hyväksymisestä, naispappeudesta ja diakoninvirasta BEM nosti painokkaasti esiin.

Ekumeenisten dialogien ja sopimusten merkitys herätti keskustelua

Juhlaseminaarin viimeisessä osiossa keskustelua herätti, miten yhteistyösopimus on vaikuttanut toimintaan seurakunnissa ja miten sopimus suhteutuu muissa Pohjoismaissa tehtyihin vastaaviin yhteistyösopimuksiin, joita on solmittu luterilaisten ja metodistien välillä.

Erityisesti Norjassa sopimus on johtanut hyvin läheisiin väleihin kirkkojen välillä. Norjassa ja Tanskassa piispat osallistuvat toisten kirkkojen virkaanasettamisiin ja kätten päälle panemisella siunaamiseen sen yhteydessä.

Keskustelua kirvoitti myös se, miten  ekumeenisen dialogit ja sopimukset ylipäätänsä voitaisiin kokea merkityksellisiksi ruohonjuuritasolla seurakunnissa. Todettiin, että asennetason muutosta on tapahtunut paljon ja siksikin kirkkojen dialogit eivät kenties enää tunnu yhtä ajankohtaisilta.  Kuitenkin dialogit ovat avanneet mahdollisuuden yhteiseen ehtoollispöytään esim. metodistien, anglikaanien ja luterilaisten kesken. Ekumeenisten asiakirjojen näennäinen tarpeettomuus ja sopimusten voi ollakin näköharha, kun tarkastellaan kehitystä pitemmällä perspektiivillä.

Monet ekumeenisten keskustelujen teemat ovat itseasiassa seurakuntatyön ytimessä ja arjessa.  Esimerkiksi kaste ekumeenisena kysymyksenä on tarpeellinen tuntea kaikille seurakuntatyöhön valmistautuville. Keskustelu voivat myös avata ja syventää itseymmärrystä ja tätä toivoisi tapahtuvan myös paikallisseurakuntatasolla.

Ekumeeniseen keskusteluun kuuluvavat sekä hidas kehitys ja yhteydenpidon aikaansaama muutos asennetasolla ja ajoittaiset läpimurrot esimerkiksi sopimusten muodossa.

Vuorovaikutus paikallistason ja kirkkojen ekumeenisten asiantuntijoiden välillä onkin tärkeää, jotta keskustelujen tulokset jalkautuvat seurakuntien elämään.

Esimerkiksi ekumeeninen rukousviikko, kuten monet muutkin ekumeeniset aloitteet, on seurakuntien ja niiden toimijoiden varassa - kutsutaanko paikalliset toimijat yhteen, otetaanko materiaali käyttöön.

Nousipa keskustelussa esille myös idea rukousviikolle Tanskasta: seurakuntien yhteistä jumalanpalvelusta on jo vuosikymmenten ajan vietetty rukousviikolla osioittain kirkosta toiseen siirtyen siten, että sama jumalanpalvelus jatkuu aina paikkaa vaihdettaessa.

Suomessa luterilaisten ja metodistien sopimus tunnetaan kenties paremmin ruotsinkielisellä puolella kuin suomenkielisellä puolella. Työtä on vielä sen jalkauttamisessa seurakuntien yhteistyöhön ja sopimus konkretisoituu usein vasta siinä vaiheessa, kun sen mahdollisuuksia tarvitaan seurakunnassa.

Luterilaiset eivät välttämättä työssään kohtaa ekumeenisia kysymyksiä samalla tavalla kuin pienempien yhteisöjen toimijat. Toisaalta pienillä kirkoilla ei välttämättä ole mahdollisuutta osallistua ekumeenisiin projekteihin samalla tavalla kuin isommilla toimijoilla. Charta Oecumenican hengessä, se mikä voidaan hyvällä omallatunnolla tehdä yhdessä, tulisi tehdä yhdessä. 

Vielä ehdittiin vaihtaa pari ajatusta myös siitä, miten kirkkojen ääni eroaa kaikista muista äänistä yhteiskunnassa, jotka puhuvat hyvien asioiden puolesta. Kirkkojen ääni eroaa muista toimijoista yhteiskunnassa siinä, että se ponnistaa raamatullisesta hengellisyydestä ja ihmiskäsityksestä joka nojaa Jumalan sovitustyöhön.

Ekumenia ja kirkon lähetystehtävä luterilaisesta näkökulmasta

Kirkkojen ääni yhteiskunnassa

Kirkko: yhteistä näkyä kohti -asiakirjan vastaanotto kirkoissa ja sovellukset Suomessa?