Kristityt etsivät uutta globaalia yhteyttä 

Vaikka opillisia eroavaisuuksia ei ole saatu kokonaan ylitettyä, vuoropuhelu on avannut uusia yhteyksiä ja luonut keskinäistä ymmärrystä eri tunnustuskuntien välille.

Ekumeeninen liike kulminoituu monien mielessä vuonna 1948 perustettuun (KMN). Sen yli kolmen sadan jäsenkirkon joukossa ovat muun muassa Suomen evankelis-luterilainen kirkko sekä Suomen ortodoksinen kirkko. Genevessä päämajaansa pitävä kirkkoliitto on kuitenkin alusta asti kattanut vain osan kristikunnasta.

Ensinnäkin yli miljardin jäsenen katolinen kirkko on pysyttäytynyt Kirkkojen maailmanneuvoston ulkopuolella. Katolinen kirkko on silti ekumeenisesti aktiivinen. Vatikaanissa toimii Kristittyjen ykseyden paavillinen neuvosto, jonka tehtävänä on edistää suhteita muihin kristittyihin.

Toinen ekumeenisen liikkeen katvealue osuu kristikunnan kasvavimpaan ja ilmiasultaan monimuotoisimpaan haaraan – helluntailaisiin ja muihin karismaattisiin yhteisöihin. Arvioidaan, että maapallolla olisi viitisen sataa miljoonaa helluntailaista. Luku on hätkähdyttävä, etenkin kun nykymuotoinen helluntailaisuus on saanut alkunsa vain sata vuotta sitten.

Helluntailaistyyppisen kristillisyyden nousu onkin yksi aikamme megatrendeistä, joka on valitettavasti jäänyt mediassa usein noteeraamatta. Yksi syy tähän lienee siinä, että ilmiön painopiste ei ole siellä, missä tämän maailman valtakeskukset ovat.

Suurin osa helluntailaisista elää globaalissa etelässä. Afrikka on helluntailaisuuden merkittävintä kasvualuetta, mutta myös perinteisesti katolisessa Latinalaisessa Amerikassa helluntailaisuus leimaa suurten kaupunkien katukuvaa ja muuttaa maanosan uskontotilastoja. Myös aasialaisista suurkaupungeista on helppo löytää erilaisia helluntailaisryhmittymiä.

Useimmat helluntailaisista suhtautuvat enemmän tai vähemmän epäluuloisesti ekumeeniseen liikkeeseen. Sama pätee myös henkilökohtaista uskonratkaisua korostavaan evankelikaalisuuteen, jonka asema Yhdysvalloissa on vahva.

Viimeisen vuosikymmenen aikana onkin kulissien takana tehty paljon työtä entistä laajapohjaisemman ekumeenisen liikkeen muodostamiseksi. Ponnistelujen tuloksena Indonesian Manadossa järjestettiin lokakuun alussa toinen , johon kokoontui kolmisen sataa kristittyä eri puolilta maapalloa.

Global Christian Forum pyrkii rakentamaan luottamusta täysin erilaisista taustoista tulevien kristittyjen välille. Ohjelmassa keskityttiin siksi eri puolilta maailmaa saapuneiden kristittyjen erilaisiin kertomuksiin ja uskonkokemuksiin. Varsinaisia päätöksiä ei tehty, vaan paino oli kohtaamisella.

Manadon kokous piirtyy symboliarvoltaan merkittäväksi, sillä paikalle oli saapunut edustajia kaikista mahdollisista kirkkokunnista – kopteista helluntailaisiin ja katolisista afrikkalaisperäisten kirkkojen jäseniin. Global Christian Forum pystyykin kokoamaan yhteen kristittyjä, joilla ei ole ollut aiemmin toistensa kanssa juuri mitään tekemistä. Osanottajien kulttuurinen ja etninen kirjavuus heijasteli sitä tosiasiaa, että kristinuskon painopiste on siirtynyt globaaliin etelään.

Kun kristityt etsivät yhteyttä yli maantieteellisten raja-aitojen, vaikutteet kulkevat enenevässä määrin etelästä pohjoiseen. Tällä tulee olemaan erilaisia heijastusvaikutuksia myös Pohjois-Eurooppaan, jossa kirkot painivat maallistumisen ja monikulttuuristumisen kanssa.

Ensinnäkin, globaalin etelän kristityt haastavat kysymään, mikä merkitys uskolla on epätasa-arvon ja köyhyyden leimaamassa maailmassa. Varsinkin aasialaiset kristityt elävät usein vähemmistöasemassa ja saattavat kokea myös konkreettista vainoa kuten ensimmäiset kristityt aikanaan. Kysymys eri uskontojen rinnakkainelosta on heille arkipäivää.

Pohjoisen kristityillä on opittavaa eteläisiltä uskonveljiltään ja -sisariltaan, joiden elinympäristö on muistuttaa monin tavoin Uuden testamentin maailmaa. Yksi asia voisi olla kristinuskon yhteiskunnallisten ulottuvuuksien muistaminen. Kuten etelän teologit muistuttavat, Raamatussa puhutaan paljon köyhyydestä ja yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta.

Toinen seikka liittyy uskonelämän muotoihin ja yhteisöllisyyteen. Globaalin etelän kirkkojen ongelmana eivät ole tyhjenevät penkit. Hiljattain uutisoitiin, että esimerkiksi Kiinan kirkoissa käy sunnuntaisin enemmän ihmisiä kuin Euroopan kirkoissa yhteensä.

Osallistumisaktiivisuuden toteamiseksi ei tarvitse välttämättä matkustaa kauaksikaan: useissa eurooppalaisissa metropoleissa vilkkaimmat seurakunnat ovat jo nyt maahanmuuttajataustaisia. Kohtaamiset etelän kristittyjen kanssa kutsuvat pohtimaan, voisiko kirkollinen elämä olla spontaanimpaa ja aidommin ihmisten tarpeisiin vastaavaa.

Eurooppalaiset voivat varautua kohtaamaan lähetystyötä, joka suuntautuu etelästä pohjoiseen. Etelä-Korea on noussut jo tilastoissa Yhdysvaltojen rinnalle merkittävimpänä lähetystyöntekijöiden lähettäjänä.

Koska enemmistö globaalin etelän kristityistä on katolisia tai helluntailaisia, maantieteellisen painopisteen siirtymä merkitsee tarvetta uudenlaiselle ekumenialle. Opillisten kysymysten sijasta painoa joudutaan laittamaan enemmän sen pohtimiselle, millainen tehtävä yhdistää maailman kristittyjä ja miten uskoa tulisi ilmentää globalisaation aikakaudella.

Global Christian Forum on ennakkoluuloton yritys, joka onnistuessaan saattaa avata kansainväliselle ekumeeniselle liikkeelle uusia suuntia.

Avainkysymys on, miten kristinuskon globaali monimuotoisuus voisi tulla osaksi yleistä tietoisuutta. Aluksi voisi luopua vanhentuneesta mielikuvasta, jonka mukaan kristinusko olisi valkoisen miehen uskonto.

Jyri Komulainen

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston dogmatiikan dosentti, joka osallistui Global Christian Forumiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon edustajana.

Julkaistu Aamulehdessä 15.10.2011

Lue lisää Manadon kokouksesta, siirry .