Miten uskonnonvapauslaki on vaikuttanut kirkkojen asemaan Suomessa? Suomen Ekumeenisen Neuvoston kevätkokous ja -seminaari

Seurakunta ja katedraalia kokoukselle esitteli vapaaehtoinen Heikki Kymäläinen ja keskipäivän hetkipalveluksen johti kirkkoherra Kabeza. Hän kertoili pitävänsä erityisesti lapsille kierroksia kirkosta ja sen esineistöstä. Hän muistutti, että katolinen kirkko on messukeskeinen kirkko ja siksi kirkkotila on niin keskeinen. Vuonna 1860 valmistunut katedraali on rakennettu aikoinaan erityisesti Venäjän armeijan sotilaita varten. uusimmat ikkunalasimaalaukset ovat 1960-luvulta ja kirkkosalia kiertää neljätoista ristintien asemaa, joita käytetään pääsiäiseen valmistautuessa. Urkuparven alla on muistotaulu piispa Johannes Paavali II:n vierailusta Suomessa vuonna 1989. Pyhän Henrikin reliikki sijoitetiin alttarille vuonna 2000.

Sääntömääräisessä kokouksessa käsiteltiin vuosikertomus, tilinpäätös, sääntömuutosehdotus ja toivotettiin yksimielisesti i.

Seminaarin yhteydessä julkistettiin .

Oikeus uskoa - uskonnonvapauslaki 100 vuotta – miten uskonnonvapauslaki on vaikuttanut kirkkojen asemaan Suomessa?

Iltapäivän seminaarissa kirkkohistorian professori Ilkka Huhta Itä-Suomen yliopistosta alusti uskonnonvapauslainsäädännön kehityskuluista. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun suomalaisen uskonnonvapauslaki tuli voimaan. Huhta totesi esityksensä aluksi, että uskonnonvapauden toteutuminen ja uskonnonvapauden tulkinta ovat aina sidoksissa kulloiseenkin historialliseen tilanteeseen sekä poliittiseen ja sosiokulttuuriseen kontekstiin.

Uskonnonvapaus ennen uskonnonvapauslakia

Aluksi Huhta kävi läpi historiallista kehitystä ennen uskonnonvapauslain muotoutumista. Uskonnonvapauden toteutumisen esteenä Suomessa oli luterilaisen puhdasoppisuuden ajalta periytynyt valtiokirkollisuus. Autonomian kaudella uskonnonvapautta rajoitti emämaan Venäjän uskontopoliittiset linjaukset. Schaumanin kirkkolaki 1869 tunnisti uskonnonvapauden periaatteen, mutta se jäi vain periaatteeksi. 1889 eriuskolaislain mukaan protestanttiset Raamattuun ja apostoliseen uskontunnustukseen pohjautuvat ns. eriuskolaisseurakunnat saattoivat järjestäytyä itsenäisiksi uskonnollisiksi yhdyskunniksi.

Tasavaltalaisessa  hallitusmuodossa 1919 todetaan: ”Suomen kansalaisella on oikeus julkisesti ja yksityisesti harjoittaa uskontoa, mikäli lakia ja hyviä tapoja ei loukata, niin myös, sen mukaan kuin siitä on erikseen säädetty, vapaus luopua siitä uskonnollisesta yhdyskunnasta, johon hän kuuluu, sekä vapaus liittyä toiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan.” (HM 1919, 8§).

Ensimmäisen uskonnonvapauslain erityispiirteitä

Uskonnonvapauslaki ja laki kansalaisten oikeudesta olla julkisessa virassa uskontokunnasta riippumatta tarkoittivat yhdessä sitä, että kansalaisten oikeudet ja velvollisuudet eivät enää olleet riippuvaisia uskontokunnasta.  Lain odotetuin muutos oli sen määrittelemä oikeus erota evankelisluterilaisesta kirkosta ilman liittymisvelvoitetta toiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan.

Laki ei sisältänyt valtion ja kirkkojen väliseen suhteeseen suoraan koskettavia säännöksiä, mutta se vahvisti ev.lut kirkon ja ortodoksisen kirkkokunnan muista uskonnollisista yhdyskunnista poikkeavan aseman. Valtiokirkollisuudesta muistuttivat myös uskonnonvapauslain pykälä, joka kosketti hautausmaiden perustamista (UVL 1922, 1:10§) ja kirkollisia veroja koskeva pykälä (UVL 1922, 12§). Näidenkin suhteen luterilainen ja ortodoksinen kirkot säilyttivät erityisasemansa.

Kirkkojen ja uskonnollisen yhteisön uskonnonvapautta ilmensi se, että yksilön ratkaisu valanteon suhteen sidottiin tämän uskontokunnan näkemykseen.

Uskonnonvapautta rajoittava luostarikielto rajoitti tiettyjen kirkkojen uskonnonvapautta.  Luostareiden perustamiskiellon sisällyttämistä uskonnonvapaislakiin kannatti koko poliittinen kenttä vasemmalta oikealle. Luostarikieltoa kritisoitiin vain hiljaisesti, eikä se herättänyt yhteiskunnallista laajaa keskustelua lainkaan maailmansotien välisenä aikana. Käytännössä lakia myös kierrettiin, yhteisöt jatkoivat toimintaansa ilman virallista luostari-statusta. Lopulta perustamiskielto kumottiin 1969, ulkomaalaisten luostareihin liittymistä koskeva rajoitus poistui vasta 1984.

Sotien jälkeen alkoi esiintyä painetta uskontopoliittisiin muutosiin.  SKDL:n ohjelmassa uskonnonopetuksen poistaminen, pakollinen siviiliavioliitto, hautausmaiden yhteiskunnallistaminen ja yhtenäisen valtion hoitaman väestörekisterin luomisen.

Sotien jälkeen uskonnonvapauden tulkinnassa vahvistui yksilön vapausoikeuksia korostava painotus, sama tredi näkyi kaikissa läntisen kulttuuripiirin maissa

Valtiokirkkojärjestelmän lopullista purkamista vaadittiin ja valmisteltiin 1960-luvun aikana: Oliko muiden uskonnonvapauden toteutumisen esteenä enemmistökirkon erityisasema?

Parlamentaarinen kirkko- ja valtio komitea, joka selvitti luterilaisen kirkon ja valtion suhdetta, toimi vuosina 1972-1977.

Uuden uskonnonvapauslain (2003) synty ja erityispiirteet

Suomalainen uskonnonvapaustulkinta alkoi entistä voimakkaammin nivoutua osaksi kansainvälistä, ja erityisesti EU:n jäsenmaissa käytävää perusoikeuskeskustelua. Perusoikeusuudistus edellytti uskonnonvapauslain uudistamisen. Aloitteita uskonnonvapauden muuttamiseksi esitettiin erityisen voimakkaasti kahdelta suunnalta: vapaa-ajattelijaliike ja Suomen vapaan kristillinen neuvosto (SVNK).

Vuoden 2003 uskonnonvapauslaki ei kuitenkaan muuttanut erityisasemassa olevien kirkkojen statusta julkisoikeudellisina yhteisöinä. Suomen luterilaisella ja ortodoksisella kirkolla säilyi uuden uskonnonvapauslain jälkeenkin entisenlainen lainsäädäntöjärjestys ja verotusoikeus.

2010-luvun keskustelussa on usein korostunut taloudellisen yhdenvertaisuuden vaatimus kirkkojen ja muiden uskonnollisten yhteisöjen kesken.

Kommenttipuheenvuorot esittivät Ortodoksiston koordinaattori Kaarina Lyhykäinen Suomen ortodoksinen kirkosta ja pastori Henrik Nymalm Suomen ruotsinkielisestä vapaakirkosta (Missionskyrkan i Finland). Seminaaria moderoi pääsihteeri Anne Pönni NNKY-liitosta.

Kaarina Lyhykäinen on perehtynyt eurooppalaiseen uskonnonvapauteen erityisesti uskonnonopettajan työnsä kautta ja tutkinut uskontoa julkisessa tilassa. Ortodoksisen kirkon erityisasemaa Suomen valtioon nähden Lyhykäinen kommentoi nostamalla esiin historiallisen kehityksen, jossa Itä-Suomen karjalankieliseen ja venäjänkieliseen vähemmistöön suhtauduttiin itsenäisessä Suomessa hyvin epäilevästi. Vähemmistön lojaaliutta ja yhteenkuuluvuutta Suomen valtioon haluttiin varmistaa antamalla sille virallinen asema Suomen valtiossa.

Ortodoksisen kirkon halutiin ottavan käyttöön gregoriaaninen kalenteri ja kun niin tapahtui, kirkko sai ikään kuin vastapalveluksena pappisseminaarin Sortavalaan. Vastareaktiona kalenterin vaihdokseen Viipurissa ja Helsingissä syntyi seurakuntia, jotka liittyivät Moskovan patriarkaattiin – tämä taas oli vastoin ortodoksista ajattelua, että yhdellä alueella on vain yhteen jurisdiktioon kuuluvia seurakuntia. Tänä päivänä molemmat Moskovan patriarkaattiin kuuluvat seurakunnat sijaitsevat Helsingissä.

Kalenterin vaihdoksen lisäksi Suomen ortodoksisen kirkon hallintoon tuli elimiä, joita ortodoksiset kanonit eivät tunnista ja joiden esikuva on maallisessa hallinnossa. Kirkko sai velvollisuuden ylläpitää hautausmaitaan – joka luonnollisesti vaatii taloudellisia resursseja - ja oikeuden avioliittoon vihkimiseen. Verotusoikeus takaa kirkolle jäsenmaksukertymän.  Suomen ortodoksinen kirkko on tasavertainen kirkko muihin kirkkoihin nähden ja aktiivinen ekumeeninen toimija muiden kirkkojen rinnalla.

Pastori Henrik Nymalm tarkasteli suomalaista uskonnonvapautta vapaakristillisestä näkökulmasta. Hän painotti että Raamatun sana on ensisijainen ohjenuora. Nymalm siteerasi Johanneksen evankeliumin vanhinta osaa 18. luvusta keskustelua Jeesuksen ja Pilatuksen välillä – se koskee siis valtion edustajan  ja Jumalan Pojan välistä keskustelua. Siinä Jeesus toteaa, ettei Pilatuksella olisi valtaa hänen ylitseen, jos Jumala ei sitä olisi antanut. Luterilaisessa opissa onkin tulkittu, että esivalta saa valtansa Jumalalta. Nymalm pohti, että  monesti usko on vahvinta siellä missä uskovia vainotaan, siellä missä uskonnonvapautta ei ole. Nymalm nosti esiin esimerkkinä valdesialaiset, katolisen kirkon harhaoppiseksi julistaman ryhmän, joka pakeni vainoja Alpeille 1300-luvulla. Kristittyjä ei ole kutsuttu taistelemaan uskonsa puolesta vaan elämään se todeksi. Jeesus kuvailee Pilatukselle, kuinka hänen valtansa ei ole tästä maailmasta. Usko on oma sisäinen maailmansa. Vapaakristillisyydessä pidetäänkin tärkeänä valtion ja kirkon selkeää erottamista toisistaan. Kristittyjen erityinen tehtävä on rukoilla yhteiskunnan ja rauhan puolesta. Uskonnonvapauslaki ei takaa vapautta tunnustaa omaa uskoaan, tästä Nymalm mainitsi esimerkkinä juutalaisten syrjimisen Suomessakin 1930-luvulla.

Professori Ilkka Huhta täydensi vielä, että historiallisesti katsottuna on merkittävää ja uutta, että nykyään uskonnonvapaus nähdään ihmisoikeusliikkeessä perusoikeutena, joka ei ole riippuvainen siitä, tunnustaako joku tietty valtio sen. Mitä taas tulee tiettyjen kirkkojen erityisasemaan, Huhta totesi, että kirkoilla on aina jonkinlainen suhde valtioon ja meillä se on järjestetty näin.

Rovasti Heikki Huttunen Helsingin ortodoksisesta seurakunnasta, joka toimii USKOT-foorumin puheenjohtajana, totesi seminaarin keskusteluosuudessa Suomen uskonnollisen tilanteen tulevaisuuteen kuuluvat kiinteästi muutkin uskonnot kuin kristinusko ja aika näyttää, minkälaisen tilan muut yhteisöt voivat saada julkisessa tilassa, miten sitä säädöksin tuetaan tai ei tueta.

Panelistit pääsivät vielä kertomaan, minkälaisena näkisivät ihanteellisen uskonnonvapaustilanteen tai minkälaisia haasteita näkevät nykytilanteessa: Ilkka Huhta totesi, että uskonnonvapaus ei nykyisellään toteudu kaikin osin, Kaarina Lyhykäinen nosti esiin että uskonnonopetuksessa oppilaat ovat eriarvoisessa asemassa ja koulujen uskonnonopetus vaatii paljon pohdintaa ja Henrik Nymalm toivoi, että kaikki maailmankatsomukset, uskonnolliset ja uskonnottomat, nähtäisiin enemmän tasavertaisina yhteiskunnassa.

Seminaarin päätössanat lausui Suomen Ekumeenisen Neuvoston puheenjohtaja Tapio Luoma. Hän totesi, että kirkkojen välistä historiaa on tärkeää tarkastella yhdessä, jotta voimme nähdä, miten pitkälle olemme tulleet. Kristittyjen suhde valtiovaltaan on aina herättänyt kysymyksiä, todistus Kristuksesta vaikuttaa yhteiskunnassa. Luoma pohti myös, että lainsäädännöllinen eritysasema luterilaisessa kirkossa antaa mahdollisuuksia todistaa Jeesuksesta. Seminaari päätettiin yhdessä lausuttuun Isa meidän-rukoukseen ja arkkipiispa luoma lähetti kokousväen kotimatkalle Herran siunauksella.

Uskonnonvapausteemaan liittyviä julkaisuja:

•  From State-Church to non-denominalism. Public authorities and the training of religious personnel in Finland. In Public Authorities and the Training of Religious Personnel in Europe - La formation des cadres religieux en Europe. Proceedings of the XXVth Annual Conference, Strasbourg/Klingenthal, 21-23 November 2013 (2015) p. 257-269.
• The Future of the Past': the Finnish Model of Two State Churches. In Religion - Staat - Gesellschaft: Zeitschrift für Glaubensformen und Weltanschauungen / Journal for the Study of Beliefs and Worldviews 15. (2014) Jahrgang 1-2: p. 135-152.
• A country with two national churches. A brief history of religious freedom in Finland. Religious Freedom: Its Confirmation and Violation During the 20th and 21st Centuries. Religion - Staat - Gesellschaft: Zeitschrift für Glaubensformen und Weltanschauungen / Journal for the Study of Beliefs and Worldviews. 2018  Zürich: Lit verlag. s. 84-94.
• A Hundred Years of Religious Freedom in Finland Temenos. Nordic Journal of Comparative Religion 2/2022