Ylioppilaaksi Johannes Wilho Rinne tuli Turun klassilliseta lyseosta1942. Teologian kandidaatiksi hän valmistui 1948 ja lisensiaatiksi 1952. Master of Theology -tutkinnon hän suoritti New Yorkissa Union Seminaryssa 1953, teologian tohtoriksi hän väitteli ensin Åbo Akademissa 1966 ja sitten Tessalonikin Aristoteleen yliopistossa 1971. Teologian kunniatohtorin arvon hän sai Unkarissa, Debrecenin yliopistossa 1972.

Johannes vihittiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papiksi Porvoon tuomiokirkossa 8.6.1948. Tämän jälkeen hän toimi opettajan viroissa Paraisilla ja Lahdessa. Kittilän yhteislyseon rehtorina hän oli 1954–1962, Joensuun normaalilyseon yliopettajana 1962–1963 sekä Turun klassisen lyseon lehtorina 1963–1966.

Johannes liittyi ortodoksiseen kirkkoon 1966. Hänet vihittiin diakoniksi ja papiksi Konstantinopolissa 1967, sekä Patmoksen Johannes Teologin luostarin munkiksi Kreikassa. Hän sai myös Kristuksen suuren kirkon arkkimandriitan arvonimen 1967. Suomen ortodoksisen kirkon apulaispiispaksi hänet vihittiin 1969 ja hänelle annettiin Lapin piispan titteli.

Helsingin hiippakunnan piispaksi hänet valittiin vuonna 1969. Hiippakunta sai metropoliittakunnan arvon Ekumeeniselta patriarkaatilta vuonna 1972. Karjalan ja koko Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispaksi Johannes valittiin vuonna 1987, ja siinä tehtävässä hän toimi eläkkeelle siirtymiseensä asti vuonna 2001.

Viron ortodoksisen kirkon (EAÕK) päämiehen sijaisena arkkipiispa Johannes toimi 1996–1999. Jäätyään 78-vuotiaana eläkkeelle arkkipiispan virasta hän sai ikivanhan ja kunnia-arvoisen tittelin Nikean metropoliitta ja koko Bithynian eksarkki. Hänet valittiin Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin Pyhän synodin jäseneksi vuosiksi 2004–2005, kun tuli mahdolliseksi kutsua tehtävään ulkomaiden kansalaisia.

Piispan viran ohella Johannes jatkoi työskentelyä yliopistomaailmassa. Hän oli dosenttina niin Åbo Akademissa kuin myös Helsingin ja Joensuun yliopistoissa.

Myös ekumenian vainiolla hänen toimensa olivat ansiokkaat. Suomen ortodoksisen kirkon edustajana Suomen Ekumeenisessa Neuvostossa hän oli 1969–1999. Vuodet 1990–1999 hän toimi neuvoston puheenjohtajana – ja oli SEN:n ensimmäinen ei-luterilainen puheenjohtaja.

Jäätyään pois luottamustehtävistä SEN:ssa hänellä oli yleiskokousvieraan mandaatti, joka ei jäänyt pelkäksi muodollisuudeksi. Hän osallistui aktiivisesti neuvoston kokouksiin, ja osallistui vielä vuoden 2010 kevätkokoukseen, joka pidettiin Helsingin Lähetystalolla 19.4. Hän oli kokouksissa aktiivinen osallistuja – joskin puheenjohtajana toimiessaan hän muisti erikseen kiittää niitä, jotka olivat osallistuneet kokouksiin sydämen hiljaisuudessa eli puheenvuoroja käyttämättä ja näin säästäneet yhteistä aikaa.

Omien kertomustensa kautta hän välitti laajaa ekumeenista tietouttaan aina Kirkkojen maailmanneuvoston perustamisvaiheista lähtien. Hänen puheenvuoronsa sisälsivät myös värikkäitä muistoja menneen maailman tapahtumista. Hän oli tarkka huomioitsija, hänellä oli veitsenterävä muisti, taiturimainen kyky pukea asiat sanoiksi ja herkeämätön kiinnostus asioihin. Vielä huhtikuun 2010 kokouksessa hän osallistui aktiivisesti mm. kertomalla ortodoksisen kirkon lähetystyöstä Keniassa.

Pohjoismaisen ekumeenisen neuvoston instituutin hallituksen jäsenenä Johannes oli 1970–1979, josta ajasta puheenjohtajana 1978–1979. Kirkkojen maailmanneuvoston keskuskomiteassa hän oli 1983–1992 sekä Kirkkojen maailmanneuvoston ja katolisen kirkon yhteistyöryhmän jäsenenä 1984–1991. Lisäksi hän toimi Suomen ortodoksisen kirkon ja Ekumeenisen patriarkaatin edustajana useissa kirkkojen välisissä kansainvälisissä teologisissa dialogeissa.

Metropoliitta Johannes kertoi ekumeenisen näyn valjenneen hänelle erityisen kirkkaasti, kun hän vuonna 1951 osallistui Kreikan kirkon 1900-vuotisjuhlaan KMN:n nuorisodelegaatiossa. Tälle näylle hän pysyi uskollisena sekä opettajan ja piispan tehtävissään kotimaassa että kirkkojen kansainvälisissä tehtävissä. Johannes korosti uskollisuutta kirkon pyhälle traditiolle mutta oli avoin perinteen sovellutuksille uusissa tilanteissa. Hän sanoi, että kirkkojen yhteys on niiden apostolisissa juurissa, ei niiden nykyisen elämän oksastossa ja kauniissa kukissa, jotka ulottuvat kauaskin toisistaan.

Olennaistenkaan teologisten eroavaisuuksienkaan kohdalla hän ei kääntänyt selkäänsä, vaan piti aina positiivisena vajavaisenkin yhteyden viljelemistä. Hän toi selkeästi esiin oman näkemyksensä, mutta antoi tilaa muidenkin mielipiteille. Hän hoiti tehtävänsä perusteellisesti ja järkähtämättömän tunnollisesti, mutta oli pitkämielinen niitä kohtaan joilla oli toisenlainen työtapa.

Hänellä oli selkeä käsitys velvollisuuksistaan piispana - olla seurakuntien, pappien, kirkon jäsenten ja ekumeenisten kumppaneiden käytettävissä, ja sitä näkemystä hän toteutti eläkevuosinaankin, loppuun asti. Metropoliitta Johannesta jäävät kaipaamaan sukulaiset, ystävät, kirkon jäsenet, hänen vihkimänsä piispat, papit, diakonit ja munkit sekä ekumeeniset kumppanit.

Nikean metropoliitta Johannes oli korkeasti oppinut mies, jolla teologinen repertuaari oli suvereenissa hallinnassa. Hänen teologiseen ymmärrykseensä kuului myös se, että oli Jumalan salaisuuksia, joiden äärellä teologienkin on vaiettava. Toisaalta oli lillukanvarsia, joista ei tarvinnut tehdä ongelmia. Kirkon traditio oli hänelle ainoa merkittävä tulkintaperusta, teologisissa kysymyksissä hänen vastauksensa eivät alkaneet koskaan sanoilla ”minun mielestäni” tai ”minusta tuntuu”. Traditio ja erityisesti vanhan kirkon kanonit olivat hänelle tärkeitä ja rakkaita. Tältä perustalta hän oli myös ekumeenikko sekä viranhoidossa että privaattielämässään. Vaikka hän varsinkin elämänsä viimeisinä vuosina suhtautui pessimistisesti ekumeniassa saavutettuihin tuloksiin, hän iloitsi pienistäkin askelista ja oli mielellään itsekin niitä toteuttamassa. Yksi näistä askelista oli juhlahetki, kun isä Teemu Sippo syyskuussa 2009 vihittiin katolisen kirkon piispaksi Turun luterilaisessa tuomiokirkossa. Nikean metropoliitta oli juhlallisuuksissa mukana ja piti konsekraation tapahtumista luterilaisissa puitteissa todella tärkeänä.

Kun Nikean metropoliitta oli vuonna 2004 Konstantinopolissa Pyhän Synodin jäsenenä, suomalainen ekumeeninen ryhmä vieraili kaupungissa pyhiinvaellusmatkalla. Johannes toimi matkan hengellisenä johtajana ja osallistui koko viikon ajan ryhmän vaellukseen. Pyhiinvaellusryhmän ekumeeninen jumalanpalvelus toimitettiin paikallisessa luterilaisessa kirkossa ja metropoliitta saarnasi siinä. Ortodoksisen kalenterin mukaan oli mirhantuojanaisten sunnuntai. Metropoliitta Johannes puhui saarnassaan siitä, miten nuo naiset kohtasivat matkallaan esteitä. Esteistä huolimatta he menivät Kristuksen haudalle tekemään sen, mikä kuului heidän tehtäviinsä. Johannes siirsi tämän ajatuksen ekumeniaan. Siinäkin joudumme kohtaamaan monia esteitä. Mutta esteistä huolimatta meidän on ponnisteltava sen tehtävän suorittamiseksi, jonka olemme Kristukselta saaneet.

Metropoliitta Johannes oli lämmin ja valoisa persoona. Hänen ilmiömäinen muistinsa varmisti keskustelujen laaja-alaisuuden ja historiallisten faktojen esilläolon. Hänen ehtymätön juttuvarastonsa takasi sen, että hänen seurassaan oli helppo viihtyä. Johanneksella oli harvinaisen laaja ja pitkäkestoinen ihmissuhteiden verkosto. Lähisuku ja ystäväpiiri olivat hänelle tärkeitä ja hän piti ystävyyssuhteita yllä säännöllisten tapaamisten, kirjeiden ja puhelinkeskustelujen kautta.  Nikean Johannes oli herrasmies, joka oli paitsi korkeasti oppinut teologi ja kirkonjohtaja, myös syvällisen sydämen sivistyksen ihminen. Ei ollut sellaista vierailua, jonka jälkeen ei olisi tullut kiitoskirjettä. Ei ollut sellaista tapaamista, jonka jälkeen ei olisi tullut vähintäänkin puhelinsoittoa, jossa käytiin vielä läpi kohtaamisen tärkeimmät pointit ja kiitettiin ”kaiken avun edestä”.

Johanneksen sielu lepäsi aivan erityisesti lapsuuden ja nuoruuden seuduilla Turussa ja Naantalin Luonnonmaalla. Hän kiintyi suuresti eläkepäiviensä kotiin Turun Hämeenkadulla. Hän viihtyi erityisen hyvin kotinsa parvekkeella, josta avautui kuin tarjottimella näkymä Vartiovuoren puistoon. Viime syksynä Johannes omasta aloitteestaan ja tahdostaan muutti Turussa Kaskenniityn Saga-Senioritaloon, jossa hänellä oli samalla sekä omaa yksityisyyttä että käytettävissä myös talon monet palvelut. Erityisen tärkeä ja rakas Johannekselle oli myös Lintulan luostari, jossa hän vietti säännöllisesti useiden päivien jaksoja. Entiselle Kittilän koulun rehtorille ja Lapin piispalle myös Kittilällä ja Levitunturilla oli aivan oma paikkansa hänen sielussaan. Leville hänen matkansa suuntautui vuosikausia kevättalvella yhdessä muutamien ystäviensä kanssa.

Jumalanpalveluselämä oli Nikean metropoliitalle tärkeä läpi hänen elämänsä. 1950-luvulla Kittilän koulun rehtorina ollessaan hän toimi usein liturgina tai saarnaajana Kittilän seurakunnan jumalanpalveluksissa. Sama toistui myös Joensuun Pielisensuun seurakunnassa, kun Johannes oli yliopettajana Joensuun normaalilyseossa. Piispana ollessaan ja eläkepäiviä viettäessään hän piti tärkeänä ja luonnollisena asiana jumalanpalvelukseen osallistumista ainakin sunnuntaisin ja juhlapäivinä. Lomamatkoilla hän piti myös itsestäänselvyytenä, että hotellin läheltä etsittiin kirkko. Luonnollista oli myös se, että jos ei lähettyvillä ollut ortodoksista kirkkoa, sitten mentiin vaikkapa katoliseen messuun.

Suuri ihminen jättää jälkeensä suuren aukon. Se aukko ei ole kuitenkaan tyhjä, vaan täyttyy lukemattomista hyvistä sanoista ja opetuksista sekä lämpimistä muistoista.

Julkaisuja ja artikkeleita: The Kingdom of God in the Thought of Willian Temple (väitöskirja) 1966, Henotes kai homoiomorphia kata to pneuma ton oikoumenikon synodon (väitöskirja, suom. Ykseyden ja yhdenmukaisuuden suhde ekumeenisten synodien tradition valossa) 1971, Kirkkoisien perintö 1984, Lähimmäiset 2002, Hiljaisuus 2003. Vuonna 2003 Lasse Virtanen kirjoitti teoksen Metropoliitta Johanneksen kolmesta vuosikymmenestä piispana. Teoksen nimi Bysantin luottomies kuvaa hänen saamaansa kunnioitusta ja arvoa Ekumeenisessa patriarkaatissa. Johannes kirjoitti lukuisia artikkeleita kirkollisiin ja ekumeenisiin julkaisuihin. Tuoreimpia näistä olivat Verkostot ja verkottuminen (Metropoliitta Ambrosiuksen juhlakirja 2005), Kristus-keskeinen elämä – Kristus-keskeinen uudistuminen (Professori Jouko Martikaisen juhlakirja 2006) sekä De ortodoxa i storfurstendömet Finland (Kyrkohistorisk Årsskrift 2009).

Ansiomerkit: Suomen Leijonan ritarikunnan suurristi, Sotilasansiomitali, Sotainvalidien ansioristi, Pyhän Karitsan ritarikunnan suurristi, Viron Maariamaa -ritarikunnan II lk ritarimerkki, Piispa Platonin ritarikunnan risti, Pyhän Sergei Radonesilaisen ritarikunnan  II lk ritarimerkki, Kreikan Feniks-ritarikunnan suurristi, Kreikan Kunnia-ritarikunnan  suurristi, Konstantinos Suuren ritarikunnan suurristi, Aleksandrian patriarkaatin pyhän Markuksen I lk ritarimerkki, Puolan ortodoksisen kirkon Maria Magdaleenan I lk ritarimerkki, Pyhän Vladimirin I lk ritarimerkki, Pyhän Lasaruksen hospitaliitti ja sotilaallisen ritarikunnan kirkollinen suurristi, Puolustusvoimien kultainen ansiomitali, Kansallisen veteraanipäivän ansiolevyke, Helsingin ev.-lut. seurakuntien ansiomitali, Helsingin kaupungin kultainen ansiomitali, Kuopion kaupungin ansiomitali.

pääsihteeri Heikki Huttunen, pastori Veijo Koivula

Kirjoittajat kuuluivat metropoliitta Johanneksen ystäväpiiriin ja tunsivat hänet läheisesti myös työ- ja ekumeenisista yhteyksistä.