Piispa Sergei Roomassa: Ekumenia on tärkeää

Haminan piispa Sergei osallistuu Suomen ortodoksisen kirkon edustajana Pyhän Henrikin päivän ekumeeniseen delegaatioon, joka vierailee Roomassa 16.-21. tammikuuta 2023. Delegaatiota johtaa piispa Kaisamari Hintikka Espoon ev.-lut. hiippakunnasta. Suomalainen ekumeeninen delegaatio on vieraillut Roomassa vuodesta 1985 lähtien.

Piispa Sergei on toiminut vähän yli vuoden apulaispiispana. Kysyin häneltä, millainen ensimmäinen vuosi piispana on ollut?

Se on ollut suuri muutos siihen, kun on ollut yli 30 vuotta luostarissa, josta ajasta pappina jo 27 vuotta ja siitä lähes neljännesvuosisadan luostarin johtajana, niin toimenkuva on kovasti muuttunut. Piispan rooli esimerkiksi jumalanpalveluksissa, piispan koreografia on toisenlainen kuin papilla. Se on muutos, mitä olen joutunut opettelemaan. Mielelläni toimitan jumalanpalveluksia, niitä on ollut runsaasti ja siitä olenkin iloinen.

Mitkä vastuualueet kuuluvat työkuvaasi?

Kirkkomme sisälähetystyö, joka konkretisoituu siinä, että minut valittiin Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan puheenjohtajaksi. Kyseessä on meidän lähes 140-vuotias kirkon sisälähetysjärjestö. Hallituksen kanssa mietimme asioita yhdessä. Haasteellista on, ettei meillä ole toiminnanjohtajaa.

Lehtemme Aamunkoitto siirtyi kirkolle. Veljeskunta on talkoohengessä toimiva järjestö. Tehtäviini sisältyy myös kirkon julkaisutoiminta, ensisijaisesti ortodoksisen kalenterin vuosittainen aikaansaaminen ja piakkoin ilmestyy Konstantinopolin patriarkaatti ja Suomen ortodoksit -kirja, jossa on patriarkaatin historiaa ja nykypäivää. Se on tämän vuoden juhlakirja, koska   Suomen ortodoksisella kirkolla tulee täyteen sata vuotta autonomiaa Konstantinopolin patriarkaatin alla. Meillä on myös tarve uudistaa papin käsikirjaa, jossa on pyhät toimitukset. Lisäksi työn alla on Ennen Pyhitettyjen Lahjain liturgian papin käsikirja.

Kirkon nuorisotyö kuuluu myös minun työalueeseeni, mutta Ortodoksisten Nuorten Liitto tekee sitä käytännössä. ONL järjestää erilaisia tapahtumia ja sillä on julkaisutoimintaa. Minulla on ollut nuorten tapaamisia, etenkin Helsingissä.

Monikulttuurisuustyö kuuluu myös minun vastuualueeseeni. Helsingissä ollaan juuri valitsemassa monikulttuurisuustyön pappia, jonka kanssa teen yhteistyötä.

Sitten on vielä jumalanpalvelukset, joka on hyvin tärkeä seurakuntalaisten kohtaamisessa, sekä edustustehtäviä ja vieraiden vastaanottamisia. Tässä delegaatiossa edustan Suomen ortodoksista kirkkoa. 

Miltä tuntuu olla mukana tällaisella matkalla?

Olen tähän mennessä ehtinyt olla mukana monenlaisissa ekumeenisissa tapahtumissa ja tilanteissa. Meillä on mielenkiintoinen ryhmä. Olemme jo nyt keskustelleet monista ekumeenisista aiheista, on rakentavaa ja mielenkiintoista kuulla eri näkemyksiä. Esimerkiksi piispa Hintikka, isä Marco Pasinato ja minä keskustelimme luterilaisen kirkon käytännöistä hallinnollisesti; kirkolliskokouksesta ja piispainkokouksesta ja miten ne toimivat. Yllättävää on, että esimerkiksi luterilainen kirkolliskokous voi päättää opillisista asioista. Olemme keskustelleet eri kirkkojen käytänteistä. Paavin tapaaminen tulee olemaan matkamme kohokohta. 

Mitä ekumenia merkitsee Suomen ortodoksiselle kirkolle?

On tärkeää, että meillä on yhteyksiä toisiin Suomessa toimiviin kirkkoihin, koska me olemme pieni vähemmistö, me tarvitsemme toisiamme ja yhteistyö on välttämätöntä. Me voimme tuntea paremmin toisiamme. Ekumeeninen Neuvosto antaa siihen hyvän mahdollisuuden niiden kautta, jotka toimivat siellä luottamustehtävissä ja eri tapahtumien kautta, joita Neuvosto järjestää. Nuorisotyön kautta ekumeniaa on hyvä pitää myös esillä.

Oma kutsumus – Miten kulki piispa Sergein matka Valamon luostariin?

Äidin puolelta sukuni on luterilaisia, mutta isän suku ortodokseja.  Minut on kastettu kuukauden vanhana ortodoksiseen kirkkoon. Isäni kuoli, kun olin kolmevuotias, joten olen luterilaisen äidin kasvattama. Äitini kuunteli joka sunnuntai radiosta jumalanpalveluksen. Olen syntynyt sellaisessa kylässä, jossa lapsuuden leikkikaverit olivat melkein kaikki ortodokseja. Kotipaikkakuntani on Viinijärven Viinirannan kylä, Liperin kunnan alueella. Siellä on hyvin vanha Taipaleen ortodoksinen seurakunta.

Naapurissamme asui ortodoksisen seurakunnan nuorisotyöntekijä, joka kuljetti meitä lapsia kirkkoon. Sain myös lainata Eino Hartikaisen kodista kirjoja Valamosta. Muistan kun pappismunkki Savva vieraili meillä. Hänellä oli suuri valkoinen parta, ja luulin häntä lapsena joulupukiksi. Istuin hänen sylissään ja tämä oli ensikosketukseni Valamoon.

Osallistuin 14-vuotiaana Valamossa nuorten suurtapahtumaan, jonne saapui 300 ortodoksinuorta eri puolelta Suomea. Pappismunkki Sergei kertoi, että munkkeja oli vähän, ja vetosi että ehkä joku meistä nuorista tuntisi kutsumuksen tulla munkiksi. Silloin tuli ajatus: ”Minä ainakin.”

Olin sitten talkoolaisena Valamossa, 1984 aloitin pappisseminaarissa Kuopiossa lukion jälkeen. Olin töissä kesäisin kansimiehenä m/s Sergei-laivalla. Minusta piti tulla uskonnonopettaja Helsinkiin. Mutta luostarin varajohtaja pappismunkki Arseni kysyi eräänä päivänä, enkö tule pelastamaan sieluani luostariin. Pyysin viikon miettimisaikaa ja rukoilin johdatusta. Sain sisäisen varmuuden. Kerroin Arsenille, että olen valmis. Äitini ilahtui, etten muuttanut kauas Helsinkiin.

Heinäkuussa 1990 aloitin luostarissa kuuliaisuusveljenä. Olin viisi vuotta luostarin vastaanotossa ja varauskeskuksessa vastaanottovirkailijana, ja en aluksi pitänyt siitä tehtävästä. Mutta keksin, että palvelen jokaista vierailijaa kuin palvelisin Vapahtajaa. Jokainen ihminen on Jumalan kuva ja näin asennemuutoksella tehtävästä tuli mieluisa. 

Puolentoista vuoden jälkeen minusta tuli viitankantajamunkki ja parin kuukauden kuluttua annoin lopulliset munkkilupaukset. Pian sen jälkeen minut vihittiin diakoniksi. Olin kolme vuotta munkkidiakoni, ja sen jälkeen minut vihittiin pappismunkiksi. Kun igumeni Panteleimon valittiin piispaksi vuonna 1997, minusta tuli luostarin johtaja hänen jälkeensä. Olin silloin 32-vuotias. Minulle kuten jokaiselle kristitylle on kutsu tulla pyhäksi, kasvaa Jumalan kuvana ja kaltaisuudessa. Sitä rukoilen. Toivon tulevaisuudelta, että saan jatkaa työtä Jumalan viinitarhassa piispan palvelutehtävässä. Jokaisella kristityllä on elämässä iankaikkisuusnäkökulma, sitä kohti me kuljemme.

Haastattelu: Suomen Ekumeenisen Neuvoston pääsihteeri Mayvor Wärn-Rancken