Synodaalisuus – kirkon tie tulevaisuuteen?

Yhteyden ja yhteistyön rakentaminen ja kehittäminen on maailmanlaajuisten haasteiden, hupenevien resurssien, laskevien käyrien ja monenlaisten jännitteiden maailmassa tärkeämpää kuin koskaan – niin kirkossa kuin muualla. Kristillisillä kirkoilla on erityinen tehtävä toimia valona ja suolana myös tässä asiassa – totuuden, rakkauden ja ykseyden Hengen näyttäessä tietä. Kaikkia tarvitaan, jotta perustehtävä hoituisi parhaalla tavalla. Näin viestivät uusitestamentilliset kuvat kirkosta Kristuksen ruumiina, Jumalan kansana ja Pyhän Hengen temppelinä, jossa jäsenet ovat eläviä kiviä rakennuksessa. Tähän asiakokonaisuuteen kytkeytyviä teemoja käsiteltiin luterilaisen kirkkohallituksen ulkoasiain osaston teologisten asiain järjestämässä ekumeenisen teologian iltapäiväwebinaarissa Synodaalisuus kirkon missionaarisena ja ekumeenisena mahdollisuutena 15.11.

 
Roomalaiskatolisen kirkon keskustelunavaus synodaalisuudesta

Välittömänä taustana webinaarille on se, että Katolinen kirkko on paavi Franciscuksen johdolla halunnut nostaa erityisellä tavalla esiin synodaalisuuden teeman, kun pyritään uudistamaan kirkon mission toteuttamista ekumeenisella ja yhteisöllisellä tavalla. Meneillään on valmistautumisprosessi Roomassa vuosien 2023 ja 2024 lokakuussa järjestettävää piispainsynodia varten. Se käsittelee sitä, mitä toimenpiteitä synodaalisuuden edistäminen kirkon elämässä tulevina vuosina edellyttää. Uutta on se, että piispojen keskusteluita on edeltänyt suuri neuvoa antava kuunteluprosessi, jossa pyritään kuulemaan niin montaa 1,3 miljardista katolilaisesta kuin mahdollista. Hiippakunnissa on järjestetty seurakuntakohtaisia kuunteluprosesseja, joissa on pyritty olemaan kuulolla myös ekumeenisten kumppanien suuntaan. Tuloksia on koottu yhteen laajempia alueellisia piispojen konsultaatioita varten.

Synodaalisuus kirkon elämässä ja lähetystehtävässä

Webinaarin aluksi dos. Tomi Karttunen esitteli roomalaiskatolisen kirkon kansainvälisen teologisen komission asiakirjaa Synodality in the Life and Mission of the Church (2018). Asiakirjassa eritellään käsitteet ”synodi” eli yhteinen tie (kr. syn hodos) ja termin latinalainen käännös ”konsiili” (lat. concilium) sekä ”synodaalisuus”. Vuoden 1983 katolisessa kirkkolaissa termi synodi varataan piispainsynodeille sekä alueellisille synodeille eli kirkolliskokouksille ja termi konsiili puolestaan laajemmalle ekumeeniselle konsiilille eli kirkolliskokoukselle. Synodaalisuus on Vatikaanin II kirkolliskokouksen (1962–65) perusajatusten valossa syntynyt uudissana. Asiakirja näkee synodaalisuuden olevan kirkon, Jumalan Kansan, erityinen elämisen ja toimimisen tapa. Se osoittaa kirkon olevan yhteisö ja yhteys (kommuunio), kun kaikki sen jäsenet matkaavat yhdessä, kokoontuvat yhteen ja ottavat aktiivisesti osaa kirkon evankelioivaan missioon.

Paavi Franciscus on sanonut, että jo termi ”synodi” oikeastaan sisältää olennaisen siitä, mitä Herra meitä odottaa. Termi viittaa polkuun, jota Jumalan kansan tulisi kulkea yhdessä. Jeesus itse on ”tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6), ja varhaisia kristittyjä kutsuttiinkin ”tiellä kulkijoiksi” (vrt. Ap.t. 9:2; 19:9–23; 22:4; 24:14–22). Termiä synodi on varhaisista vaiheista alkaen sovellettu eritasoisiin kirkollisiin kokoontumisiin (hiippakunta, provinssi, alue, patriarkaatti, maailmanlaaja kirkko), joissa Jumalan sanan valossa ja kuunnellen Pyhää Henkeä käsitellään ajan opillisia, liturgisia ja pastoraalisia kysymyksiä.

Jo Vanhassa testamentissa puhutaan uskonyhteisöstä (hepr. qahal), joka kokoontuu yhteen tekemään päätöksiä. Erämaassa Jumala osoittaa jokaiselle Israelin kansan heimolle paikkansa kokonaisuudessa. (vrt. Numeri 1–2). Kokoontumisen keskuksessa, sen ainoana oppaana ja paimenena, on Herra, joka tulee läsnä olevaksi Mooseksen viran kautta (vrt. Numeri 12; 15-16; Joshua 8,30-35) ja jonka kanssa muut viranhaltijat ovat yhdistyneet alisteisella ja ’kollegiaalisella’ tavalla. Uudessa testamentissa taas keskeisin kokoontuminen teeman kannalta on Apostolien synodi (vrt. Ap.t. 15 ja Gal. 2:1–10), joka muodostaa paradigmaattisen mallin kirkon synodeille. Siinä käsiteltävänä oleva kysymys esitetään koko seurakunnalle. Prosessissa kaikki ovat toimijoita, vaikka roolit ja painoarvot ovat tosiasiallisesti erilaiset. Keskustelun myötä edetään erilaisista mielipiteistä kohti yksimielisyyttä. Näin yhteisöllinen harkinta palvelee kirkon evankelioivaa missiota.

Ensimmäisellä vuosituhannella alueellisten synodien kautta edettiin ekumeenisiin kirkolliskokouksiin, joiden myötä vakiintui malli, johon ekumeenisen kirkolliskokouksen eli konsiilin auktoriteetti perustuu. Keskeistä ovat 1) eri kirkkojen päiden yhteinen ääni (symphonia), 2) Rooman piispan yhteistoiminta (synergeía), 3) muiden patriarkkojen yhteisymmärrys (symphrónēsis) ja 4) yksimielisyys edeltävien konsiilien opetuksen kanssa.

Toisella vuosituhannella tiet erkanivat. Mukaan tuli myös lännessä hallitsijoiden vaikutusta päätöksentekoprosessiin, vaikka samanaikaisesti oli myös liikehdintää, joka elvytti alkuperäistä synodin ajatusta. Trenton kirkolliskokous 1540-luvulla oli vastaus protestanttiseen reformaatioon, ja osana kirkon uudistusprosessia pyrittiin säännöllisempiin paikallisiin synodeihin. Reformaation kirkkoihin kehittyivät omat synodin mallit. Katolisessa kirkossa etenkin 1800-luvulta alkaen alkoi vahvistua ajatus, että “kirkko ei ole identtinen pastoriensa kanssa, että koko kirkko, Pyhän Hengen toiminnan kautta, on Tradition subjekti tai ‘toimielin’ ja että maallikoilla on aktiivinen rooli apostolisen uskon välittämisessä.” Tästä osoituksena alettiin mm. järjestää paikallisia piispainkokouksia.

Entistä yhteisöllisempi synodaalinen kirkko uuden missionaarisen energian edellytys

Vatikaanin II kirkolliskokous antoi uutta pontta synodaalisuuden ajatukselle. Kirkko-opillisesti se pohjautuu Jumalan Kolmiykseyden mallin mukaan yhteisöllisyyttä painottavaan kommuunio-ekklesiologiaan, joka on ankkuroitunut paikalliseen seurakuntaan/kirkkoon jumalanpalvelusyhteisönä, jonka keskus on ehtoollinen (lat. communio) ja jota johtaa piispa. Yhteisökorostuksen myötä muuttui konsiilia edeltänyt painotus kirkosta täydellisenä, hierarkkisena yhteisönä vähemmän pappiskeskeiseen suuntaan.

Vatikaanin II konsiilin kirkko-opillisen konstuution Lumen Gentiumin opetuksen pohjalta paavi Franciscus on huomauttanut, että synodaalisuus “tarjoaa meille sopivimman viitekehyksen hierarkkisen viran itsensä ymmärtämiseen”. Uskovien uskontajun (sensus fidei fidelium) opin mukaan kaikki kirkon jäsenet ovat evankelioimisen toimijoita. Synodaalisen kirkon toteuttaminen, joka ottaa tämän lähtökohdan huomioon, on paavin mukaan välttämätön ennakkoedellytys uudelle missionaariselle energialle, joka osallistaa koko Jumalan kansan. ”Juuri tätä synodaalisuuden polkua Jumala odottaa kolmannen vuosituhannen kirkolta.”

Paavin ajatusten mukaan synodaalisuus on myös kristittyjen ekumeenisen sitoumuksen keskuksessa. Se esittää kutsun kulkea yhdessä polulla kohti täyttä yhteyttä, ja oikein ymmärrettynä se tarjoaa tavan ymmärtää ja kokea kirkko tavalla, jossa oikeutetut erot saavat tilaa vastavuoroisen lahjojen vaihdon muodossa totuuden valossa.

Synodaalisuuden teologinen perusta kiteytettynä

Asiakirja Synodality in the Life and Mission of the Church kiteyttää synodaalisuuden teologisen perustan näin: “Kirkko on… kutsuttu ja pätevöitynyt Jumalan kansaksi, jolle on annettu tehtävä ‘Jumalalle, Pojan kautta, Pyhässä Hengessä’. Tällä tavoin, Kristuksessa ja Pyhän Hengen kautta, kirkko jakaa autuaan Kolminaisuuden yhteyselämää, jonka on määrä käsittää koko ihmiskunta. Kirkkoyhteisön lahjassa ja sitoutumisessa voidaan löytää synodaalisuuden lähde, muoto ja ala… Jumalan kansa, kaikki sen jäsenet osallistuvat vastuullisesti ja järjestyneesti sen mission suunnitteluun ja toteuttamiseen. Synodaalisuuden harjoittaminen tekee todelliseksi ihmisen kutsun elää yhteydessä, joka tulee ilmi vilpittömässä itsensä antamisessa, ykseydessä Jumalan kanssa ja ykseydessä veljiimme ja sisariimme Kristuksessa.”

”Kunnianhimoisin katolisen kirkon uudistusprosessi 60 vuoteen”. Koottuja näkemyksiä ”yhdessä matkaamisesta” Tukholman katolisesta hiippakunnasta

Tukholman katolisen hiippakunnan ekumeeninen sihteeri Nausikaa Haupt kertoi koottuja kokemuksia hiippakunnassaan toteutetusta seurakuntakohtaisesta kuunteluprosessista. Keskeisiä esitettyjä kysymyksiä olivat seuraavat: miten tämä “yhdessä matkaaminen” toteutuu tänään paikalliskirkossanne? Mitä askelia Henki kutsuu meitä ottamaan, jotta kasvaisimme “matkaamisessamme yhdessä”? Myönteiset ja kielteiset kokemukset: Missä näistä kokemuksista koit Pyhän Hengen läsnäolon? Mikä näistä kokemuksista voi olla lahja koko kirkolle ja omalle yhteisöllesi?

Lisäksi oli konsultaatiossa määritelty kymmenen teemaa, joita keskusteluissa voitiin käsitellä. Yksi näistä teemoista oli ekumeeninen yhteistyö. Synodaalisen prosessin on määrä käsittää kaikki kastetut kiinnittämättä huomiota heidän kirkkokuntaansa. Vastausten yhteenveto Tukholman katolisesta hiippakunnasta on luettavissa täältä: .

Pohjoismaisten vastausten yhteenveto löytyy täältä:  Siinä todetaan ekumeniasta mm. seuraavasti: ”Useimmat ymmärtävät ekumenian jonakin oleellisena kirkon perusluonteessa. Meidän pitäisi alleviivata mikä meitä yhdistää. Raamattu on hyödyllinen lähtökohta vuoropuhelulle. Usein ekumenia on näkyvää erityisesti yhteisissä toiminnoissa kuten Caritaksen työ, köyhien ja siirtolaisten auttaminen, vankien luona vierailu jne. Useimmat perheet seurakunnissamme ovat seka-avioliitossa. Siten ekumenia usein eletään todeksi perheen arkisessa elämässä.”

 
Instituutiota yhteisöllisemmäksi

Marie Rosenius, jolla on kirkko-opillisesti painottunut käytännöllisen teologian dosentuuri Åbo Akademissa, loi webinaarissa katsauksen kirkolliseen yhteistyöhön ekklesiologisesta näkökulmasta. Lähtökohtana oli vertailu Ruotsin kirkon ja sen piirissä vaikuttavan Evangeliska fosterlandsstiftelsen (EFS) -herätysliikkeen kirkko-opillis-yhteisöllisen todellisuuden välillä. Ruotsin kirkko on 1900-luvun loppupuolella ollut painottuneesti identiteetiltään demokraattinen kansankirkko. Sen kirkko-opillinen identiteetti hengellisenä yhteisönä, Jumalan kansana, on jäänyt heikommin kehittyneeksi.

Tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota, että Ruotsin kirkon tulisi olla selkeämmin hahmottuva yhteisö, kuten kuva Kristuksen ruumis viestii, jotta siihen voisi paremmin konkreettisesti liittyä ja samaistua (vrt. esim. Jan Eckerdalin tutkimus). Ruumiillisuus on tärkeä osa teologian kokonaisvaltaisuutta. Evangeliska fosterlandsstiftelsen (EFS) muodostaa peilauspinnan sille, miten hengellinen yhteisö voi toimia yhteisöllisesti. Kirkko, jonka itseymmärryksessä painottuu institutionaalisuus, jää helposti hahmottomaksi ja etäiseksi, virkamiesmäiseksi. Teologisesti ja käytännöllisesti pitää pohtia, milloin herätysliiketaustainen uudistuminen jää vain pietistisen uskon yhteisön, ekklesiolan, moderniksi toisinnoksi, milloin siinä on kysymys avoimemmasta hengellisestä yhteisöllisyydestä, joka kutsuu mukaan. Marie Rosenius piti tärkeänä kristillisen kasvatuksen roolia, johon Ruotsin kirkossa on viime vuosina panostettu.

Keskustelussa todettiin, että kirkko-opillinen ajatus mukaan kutsuvasta kirkosta Jumalan kansana, jossa kukin antaa yhteisöllisesti oman panoksensa, on sekä Ruotsin luterilaisten että katolilaisten parissa kirkko-opillinen kuva, joka innoittaa ja jonka suuntaan uudistustyötä halutaan kehittää, jotta kirkko olisi todella yhteisö, jossa kukin voisi löytää paikkansa. Ei riitä, että on vain instituutio ja joukko funktioita, eri toimintoja sekä palvelulaitoksen identiteetti. Samasuuntaista yhteisöllistä, kirkko-opillista näkyä heijastavaa uudistamisliikehdintäähän on Suomessakin ollut.

Synodaalisuus kiinteänä osana ortodoksisuutta ja synodaalisuuden kriisi

Tunnettu ekumeeninen vaikuttaja vuosien ajalta Heikki Huttunen Helsingin ortodoksisesta seurakunnasta esitteli ja pohti synodaalisuutta ortodoksisessa perinteessä. Katolisen perinteen käyttämät teologiset ilmaisut synodaalisuudesta nykykontekstissa tuntuvat varsin tutuilta myös ortodoksisesta näkökulmasta. Ortodoksit perustelevat monia asioita kirkon elämän eri tasoilla synodaalisuuden näkökulmasta. Osa tätä on paikalliskirkon autonomisuuden ja autokefaalisuuden korostus samanaikaisesti, kun painotetaan kirkon olevan yksi myös maailmanlaajasti. Esimerkiksi John Zizioulas on painottanut kirkon olevan dialoginen kirkko eri tasoilla.

Jos katolisessa ja yleensä läntisessä teologiassa puhutaan kommuunio-ekklesiologiasta, ortodoksit puhuvat vastaavasti eukaristisesta ekklesiologiasta. Eukaristian edustama ja luoma yhteisöllisyys kirkossa Kristuksen mystisenä ruumiina on keskeinen osa ortodoksista kirkkokäsitystä. Eukaristisen ekklesiologian tunnettuja kehittäjiä ovat venäläinen emigranttiteologia Nikolai Afanasijev ja Alexander Schmemann. Myös John Zizioulas kuuluu tähän joukkoon.

Kreetan suuri ja pyhä synodi vuonna 2016 oli pitkään ja hartaasti valmistelu ortodoksisten kirkkojen kokous, jolta odotettiin paljon. Vähän ennen kokousta kävi kuitenkin ilmi, että neljä ortodoksista paikalliskirkkoa jäi kokouksesta pois. Tuli näkyviin synodaalisuuden kriisi ortodoksisuudessa, mikä eskaloitui myöhemmin skismaksi ja sodan edelleen vahvistamaksi jakautumaksi Venäjän ortodoksisen kirkon tai Moskovan patriarkaatin ja Konstantinopolin patriarkaatin välillä niin Ukrainassa ja Afrikassa kuin muuallakin.

Kirkkojen maailmanneuvoston erityiskomissio ja yhteisen tien etsintä

Synodaalisuuden ajatukseen yhteisen tien etsimisenä liittyy myös ekumeenisen yhteistyön hahmojen etsiminen Kirkkojen maailmanneuvostossa. Kirkon lähetystyön keskuksen johtaja Elina Hellqvist on tehnyt väitöskirjan vuosituhannen vaihteessa toimineesta KMN:n erityiskomissiosta, joka käsitteli ortodoksisten ja muiden jäsenkirkkojen yhteistyön periaatteita, jotta ortodoksien mukanaolo KMN:n toiminnassa voitaisiin turvata myös tulevaisuudessa: The Church and Its Boundaries. A Study of the Special Commission on Orthodox Participation in the World Council of Churches (2011).

Erityiskomission raportissa käsiteltiin seuraavia teemoja: 1) Ekklesiologia, 2) päätöksenteko konsensusmenetelmällä, 3) jumalanpalvelus/yhteinen rukous, 4) jäsenyys ja edustavuus, 5) yhteiskunnalliset ja eettiset kysymykset, 6) ylikirkko – yhteisö? KMN:n ekklesiologiset rajat.

Keskeinen kritiikki liittyi siihen, että ortodoksit kokivat jäävänsä altavastaajaksi enemmistöpäätöksentekoon perustuvassa kulttuurissa. Päätettiinkin siirtyä keskeisissä kysymyksissä konsensuspäätöksentekoon sekä taata tietty edustajakiintiö ortodokseille eri toimielimissä ja valinnoissa. Jumalanpalveluselämässä ortodoksit vierastivat erityisesti KMN:n piirissä syntynyttä ekumeenista Liman liturgiaa, jonka vietossa kaikki saattoivat kirkkokuntarajoista riippumatta viettää ehtoollista, mikä ei ole ortodoksisen itseymmärryksen mukaista. Sittemmin onkin oltu tarkempia siinä, kuka taho omistaa ekumeenisen tilaisuuden, vaikka on myös eri perinteitä elementtien tasolla sisältäviä rukoushetkiä, lauluja jne. Kiistaa oli tullut ja tulee myös gender- ja ihmisen seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä.

 
Synodaalisuus, konsensuspäätöksenteko ja ”pyhiinvaellus” KMN:n ”ykseysmallina”

Emerituspiispa Simo Peura pohti synodaalisuuden teeman merkitsevän KMN:n piirissä vaikuttaneen ykseysajattelun näkökulmasta, että 1970-luvulla esiin noussut konsiliaarisen ekumenian malli nousee uudella tapaa esiin. Toisaalta synodaalisuuden voi katsoa viittaavan ”pyhiinvaelluksen” teemaan tietynlaisena ”ykseysmallina” KMN:ssa. Pyhiinvaellus tässä yhteydessä on teologinen metafora. Sen yhteydessä ei määritellä tarkasti, mikä ykseysmalli on, vaan pyritään kulkemaan yhdessä kohti näkyvää ykseyttä ja tekemään yhteistyötä jo matkalla. KMN:n koko toiminta ymmärretään tästä näkökulmasta käsin. KMN:n Karlsruhen jälkeinen yleisteemahan on ”oikeudenmukaisuuden, sovinnon ja ykseyden pyhiinvaellus”.

KMN:n konsensuspäätöksenteon malli otettiin käyttöön Porto Alegren 2006 yleiskokouksen jälkeen. Se turvaa ortodoksisten kirkkojen täyden osallistumisen KMN:n toimintaan. KMN:n ohjeissa määritellään: ”Konsensus on prosessi, jossa etsitään kokouksen yhteistä käsitystä turvautumatta muodolliseen äänestykseen, pyrkien aitoon vuoropuheluun kunnioittavassa, joka on toinen toistaan kunnioittavaa, vastavuoroisesti tukevaa ja voimaannuttavaa ja jossa rukouksessa etsitään Jumalan tahtoa.” ”Konsensuspäätöksentekoa... käytetään KMN:n kaikissa hallinto- ja neuvoa antavissa toimielimissä. …sisältää Jumalan tahdon arvioinnin – ja se tarkoittaa kärsivällisenä olemista.”

Kokemuksen mukaan menetelmä luo turvallisen ilmapiirin, jossa voidaan tuoda esiin erilaisia näkemyksiä ja voidaan etsiä yhteistä näkyä ilman pelkoa jyrätyksi tulemisesta. Ajatuksena on, että ekumeeninen toimielin toimii parhaiten, kun se käyttää parhaalla tavalla hyväkseen kaikkien jäsenten kykyjä, elämänhistoriaa, kokemusta, sitoutumista ja hengellistä perinnettä. Konsensusmenetelmä antaa enemmän tilaa konsultaatiolle, tutkimiselle, kyselylle ja rukoilevalle pohdinnalle joustavammin kuin muodolliset äänestysjärjestelyt. Kuulemisjaksossa kaikki osanottajat saavat ilmaista kantansa. Päätöksentekovaiheessa vain delegaatit saavat puhua. Puheenjohtajan rooli ja merkitys korostuu. Hänen tulee kyetä ohjaamaan kokonaisuutta joustavasti ja määrätietoisesti.

Konsensus voidaan todeta eri tavoin. Tilanne on selvä, jos kaikki ovat selkeän yksimielisiä asiassa. Joskus useimmat ovat yksimielisiä ja muutamat erimieliset voivat hyväksyä päätöksen, kun heitä on reilusti kuulla. He voivat elää päätöksen kanssa ja tunnustaa sen yhteisymmärryksessä syntyneeksi. Eriävä mielipide voidaan tallettaa kokouksen taltioon.

Konsensusta ei vaadita, kun kyse konstituution muuttamisesta, henkilövalinnoista, yleiskokouksen paikasta tai talouspäätöksistä. Ongelmatilanteessa voidaan siirtyä enemmistöpäätös-menettelyyn. Tämä edellyttää, että 85% läsnäolevista delegaateista kannattaa prosessin muuttamista.

Tomi Karttunen

johtava asiantuntija, ekumenia ja teologia

Ev.-lut. kirkkohallituksen ulkoasiain osasto