Tietä ehtoollisyhteydelle tunnustellaan

Dialogin tärkein tavoite on ollut syventää sitä yksimielisyyttä, jonka luterilaiset kirkot ja katolinen kirkko saavuttivat kymmenen vuotta sitten maailmanlaajuisella tasolla niin sanotussa Yhteisessä julistuksessa vanhurskauttamisopista. Vuonna 1999 Augsburgissa allekirjoitettu julistus vahvisti yksimielisyyden siinä opinkohdassa, joka reformaation aikana oli ajanut kirkot erilleen.

Nyt valmistunut raportti sisältää yhteisymmärryksen siitä, että vanhurskauttaminen perustuu kolmiyhteisen Jumalan tahtoon ja toimintaan. Ihminen ja luomakunta eivät pelastu omien ansioiden tai suoritusten perusteella, vaan yksinomaan yhteydessä Jeesukseen Kristukseen.

Raportin laatijat ovat vakuuttuneet siitä, että kirkkojen välillä vallitsee oletettua suurempi yksimielisyys hengellisen elämän perustasta, uskosta ja sakramenteista, erityisesti kasteesta ja ehtoollisesta. Tavassa ymmärtää pappisvirka ja piispanviran luonne on edelleen eroja. Silti ollaan yhtä mieltä siitä, että papin ja piispan tehtävä on palvella evankeliumin julistamista ja siten edistää vanhurskauttamisen toteutumista kirkon elämässä.

Tavoitteena näkyvä ykseys

Piispa Eero Huovinen korostaa, että käytyjen keskustelujen perimmäisenä tavoitteena on ollut kirkkojen näkyvä ykseys eli mahdollisuus viettää yhteistä ehtoollista. Toivomus tämän toteutumisesta elää molemmissa kirkoissa ja niiden jäsenten keskuudessa.

"Toiveena on ollut, että nyt saavutettu yksimielisyys voisi helpottaa tietä kohti yhteistä ehtoollista. Molemmilla kirkoilla on periaatteita, joiden mukaan toisen kirkon jäsenellä on mahdollisuus osallistua yhteiselle ehtoolliselle. Luterilaisessa kirkossa yhteisen ehtoollisen edellytykset ovat perinteisesti olleet avarammat, mutta myös katolinen kirkko tuntee erityistilanteita, joissa toisen kirkon jäsenen on mahdollista osallistua ehtoolliselle", sanoo Huovinen.

"Raportissa esitetään suositus, että katolinen kirkko harkitsisi näiden poikkeustilanteiden laajentamista. Vaikka tämä ei varmaan ole helppoa, siten voitaisiin kuitenkin ottaa askeleita kohti yhteistä ehtoollispöytää Ruotsissa ja Suomessa", arvioi Huovinen.

Keskusteluissa saavutetun yksimielisyyden pohjalta raportti nostaa esiin myös teologisen sisarkirkkokäsitteen. Tähän asti katolinen kirkko on nimittänyt sisarkirkoiksi ainoastaan ortodoksikirkkoja, kun taas esimerkiksi luterilaiset ja anglikaaniset kirkot ovat olleet vain ”kirkollisia yhteisöjä”.

Varsinkin Keski-Euroopassa tämä erottelu on herättänyt kitkaa kirkkojen välisissä suhteissa. Huovinen uskoo, että sisarkirkkokäsitteen käyttäminen voisi luoda hyvää ilmapiiriä kirkkojen väliselle yhteydelle. Hänen mielestään raportti antaa pohjaa sille, että Suomessa ja Ruotsissa voitaisiin tässä kohdin näyttää esimerkkiä ja edistää ekumeniaa.

Huovinen muistuttaa, että kaikkia kirkkojen välisiä erimielisyyksiä raportissa ei ole voitu ratkaista eikä siihen ole pyrittykään. Vatikaanin mielestä luterilaiset eivät ole täysi kirkko, koska heiltä puuttuu muun muassa oikea yhteys paaviin.

"Me luterilaiset taas kysymme, onko yksimielisyys paavin virasta välttämätön edellytys kirkkojen lähentymiselle. Meille riittää, että evankeliumin oppi saarnataan puhtaasti ja sakramentit toimitetaan Kristuksen asetuksen mukaisesti. Meillä on myös Kristuksen asettama apostolinen virka", piispa Huovinen linjaa.

Tärkeä välivaihe kääpiön ja jättiläisen uskonharjoitukseen

Ekumeniikan professori Risto Saarinen arvioi dialogiraporttia tärkeänä välivaiheena tiellä varsinaiseen ehtoollisyhteyteen ja toisen kirkon tunnustamiseen kirkoksi. Asiakirjan ehtoollisosaan on koottu aikaisempia neuvottelutuloksia eri puolilta maailmaa, mutta samalla itsenäisesti kehitetty niitä pidemmälle, kohti katolisen kirkon poikkeussääntöjen laajempaa soveltamista.

Saarisen mukaan myös opissa pappisvirasta ja piispan tehtävistä on uudessa asiakirjassa päästy varsin pitkälle. Ruotsin ja Suomen luterilaisuudessa säilynyt historiallinen piispanvirka antaa hänen mukaansa toivottavasti Vatikaanille mahdollisuuksia entistä avoimempaan kanssakäymiseen myös yhteisten papillisten tehtävien piirissä.

Kirkkosuhteiden tulevaisuus on Saarisen mukaan pitkälti riippuvainen Vatikaanin omista yleisemmistä linjauksista.

"Vaikka katolilaisia on Pohjoismaissa vähän, on luterilaisuus kuitenkin maailmanlaajuisesti kääpiö ja roomalaiskatolisuus jättiläinen. Mutta ehkä juuri tämän suuri-pieni-asetelman kääntyminen toisin päin Ruotsissa ja Suomessa antaa uusia mahdollisuuksia yhteisen uskon harjoittamiseen", Saarinen toivoo.

Dialogin taustalla paavin vierailu

Suomessa ja Ruotsissa käydyt oppikeskustelut saivat alkunsa kardinaali Edward Cassidyn vuonna 1993 tekemästä aloitteesta. Taustalla oli kokemus siitä, että Pohjoismaissa luterilaisten kirkkojen ja katolisen kirkon välillä on monia yhdistäviä piirteitä, jotka tekevät keskinäisen lähentymisen mahdolliseksi.

Vuonna 2002 aloitettujen keskustelujen aikana kirkkojen edustajat ovat kokoontuneet kaksi kertaa vuodessa, vuorotellen kummassakin maassa.

Vanhurskauttaminen kirkon elämässä -dialogin taustalla on myös paavi Johannes Paavali II:n vierailu Pohjoismaissa kaksikymmentä vuotta sitten. Yhteispohjoismaiseen dialogiin ei tuolloin ryhdytty, vaan luterilaiset kirkot Suomessa ja Ruotsissa aloittivat dialogin oppikysymyksistä Helsingin ja Tukholman katolisten hiippakuntien kanssa.

Dialogi on ollut perinteistä oppikeskustelua kirkkokäsityksestä, virkakäsityksestä, piispan roolista ja tehtävästä, kasteesta ja ehtoollisesta. Globalisaatioon, oikeudenmukaisuuteen, tasa-arvoon ja ympäristöön liittyviä kysymyksiä toivotaan käsiteltävän jatkossa.

Ruotsinkielinen raporttikirja luovutettiin 11.3.2010 Ruotsin luterilaisen kirkon arkkipiispa Anders Wejrydille ja Ruotsin katolisen kirkon piispa Anders Arboreliukselle.

KT