Uskonnonvapaus julkisessa laitoksessa, Porissa 27.10.2015

Porin helluntaiseurakunnan kauniiseen ja valoisaan kirkkoon kokoonnuttiin tiistaina 27.10.2015 seminaariin, jossa pohdittiin muun muassa, saako uskonto näkyä julkisella paikalla. Samoin kysyttiin, voivatko uskontokunnat tehdä yhteistyötä julkisten laitosten kanssa. Onko valtion helpompaa lakaista kaikki uskonnollisuus yksityiselämän alueelle kuin tehdä yhteistyötä useiden uskontokuntien kanssa? Seminaariin oli kokoontunut Suomen Ekumeenisen Neuvoston syyskokousväki ja teemasta kiinnostuneita porilaisia. Asian tiimoilta kuultiin toinen toistaan kiinnostavampia puheenvuoroja ja yleiskeskustelukin oli varsin vilkasta.

Seminaariväen toivotti tervetulleeksi Porin helluntaiseurakunnan johtava pastori Petri Harjula. Hän valotti helluntaiherätyksen alkutaivalta. 1800–1900-lukujen taitteessa pastori William Seymour johti USA:ssa Los Angelesin kuuluisaa Azusa-kadun herätystä, jossa kymmenet tuhannet ihmiset kokivat Pyhän Hengen kasteen. William Seymor oli vielä nuori poika kun hän alkoi puhua kielillä. Seymor ei alkuaan ollut valovoimainen tähti, hän oli musta nilkku mies, kuten häntä luonnehdittiin. Pyhä Henki vei häntä ja helluntailiikettä eteenpäin. Liike sai alkunsa metodistikirkon piirissä. Petri Harjula korosti, että yhä edelleen Pyhä Henki vie meitä Jeesuksen Kristuksen luokse.

Seminaarin puheenjohtajana toimi yliopistopappi Leena Huovinen. Hän painotti, että meidän on hyvä tietää, mistä olemme kotoisin. Hän kertoi usein miettivänsä, mitä meillä jokaisella on oman elämäämme repussa. Erityisesti tämä tulee ajatuksiin kun tekee töitä vierailla lattioilla, kuten hän yliopistopappina ja urheilupappina. Ihmisille on annettava mahdollisuus kertoa, siinä kertoessa tilanne lämpenee ja yhteyden syntymiselle luodaan edellytykset.

Uskontojen merkitys ja moninaisuus kasvaa

Kenttäpiispa Pekka Särkiö johdatteli päivän teemaan todeten muun muassa, että aina uudelleen on arveltu, että tieteellisen edistyksen myötä uskonnot menettävät merkityksensä. Näin ei ole vielä tapahtunut. Päinvastoin tuntuu siltä, että uskontojen merkitys kasvaa samalla, kun tietoisuus maailman ongelmista syvenee. Elämme maallistumisen jälkeistä aikaa, jolloin usko ihmisen omiin kykyihin on muuttunut aiempaa suhteellisemmaksi. Samalla maahanmuuton ja pakolaisuuden myötä uskontojen moninaisuus kasvaa.

Uskonnon merkityksen kieltäminen ja työntäminen marginaaliin voivat synnyttää myös vastareaktioita. Parempi on avoimesti käsitellä uskontoja ja tuoda esille niiden merkitystä, kuin uskonnot kieltämällä kenties edistää niiden radikalisoitumista. Tämä tunnustetaan yleensä kaikissa läntisissä demokratioissa. Esimerkiksi Ranskassa ja Yhdysvalloissa kirkko ja valtio on tiukasti erotettu toisistaan. Silti molempien maiden asevoimissa on sotilaspapisto, joka palvelee eri uskontokuntia edustavia sotilaita. 

Uskonto julkisella paikalla

Dosentti Jyri Komulainen totesi, että oma historiamme pohjautuu luterilaiseen yhtenäiskulttuuriin, joka on vaihtumassa moniuskontoisuudeksi. Kirkkojen kanta voi olla vain pluralistinen strategia, koska se takaa vahvan uskonnonvapauden. Pluralistinen yhteiskunta vaatii uusia taitoja eli hyvästi uskontoallergia ja ahdaskatseisuus!

– Tämä tuo kuitenkin pedagogisen haasteen, sillä meillä on oltava kyky dialogiin ja toiseuden sietämiseen. Kunkin tradition sisällä on työstettävä teologisesti, miten elää ja perustella avoin identiteetti moniuskontoisessa yhteiskunnassa. Tähän sisältyy myös ammatillinen haaste: Miten puhua inklusiivisesti, mutta pitäen omasta kiinni? Tämä koskee erityisesti pastoreiden, imaamien ja muiden uskonnollisten toimijoiden kompetenssia.

– Kuulin poikkeuksellisen viisaan kommentin lokakuussa Salt Lake Cityssä, jossa järjestettiin Maailman uskontojen parlamentti. Siellä afrikkalaisen yoruba-uskonnon edustaja Wándé Abímbólá puolusti oman perinteensä hengessä uskonnollista moninaisuutta mutta jatkoi punnituin sanoin: ”Jos pyhä kirjasi – olipa se Koraani tai Raamattu – kehottaa julistamaan hyvää sanomaa maailmalle… Do it but with a lot of respect!” Siinäpä yoruba-pappi antoi kaikelle lähetystyölle ohjenuoran. Kunnioitusta peliin.

Näkymättömät papit

Kommenttipuheenvuoron käytti Helsingin juutalaisen seurakunnan synagogakomitean puheenjohtaja Ariel Nadbornik. Hän kertoi olevansa isänsä puolelta puolalaista sukujuurta, mutta jo viidennen polven helsinkiläinen ja äidin puolelta suomalaista sukujuurta, mutta kun hän esimerkiksi työskenteli lentokentällä Finnairin lipunmyynnissä, häneltä saatettiin kysyä: ”do you speak finnish?” 

Hän hämmästeli myös, ettei ole monien vuosien aikana nähnyt yhtään pappia metrossa. Hän käyttää paljon metroa ja on nähnyt nunnia, hunnutettuja naisia ja toisinaan myös turbaanipäisen sikhin, mutta ei ole nähnyt pappia. Miksi papit eivät käytä viran tunnuksia elämän arjessa, hän ihmetteli. 

Hän painotti myös oman uskonnon opetuksen merkitystä. Ensin on tunnettava oma uskonto ja vasta sitten on eväät ryhtyä uskontodialogiin. 

- Jokaisen oman uskonnon tunnusmerkit saavat näkyä ja niiden pitääkin näkyä yhteiskunnassamme. Tässä maassa on kuitenkin vahva kristillinen perinne ja kaikenlainen suvivirsi-keskustelu on absurdia. Totta kai tätä virttä pitää voida laulaa.

- Kun esimerkiksi näemme kadulla burkaa kantavan naisen, saatamme ajatella, että tätä henkilöä sorretaan. Mutta sitä me emme voi tietää. Sorretaanko vai ei, sen tietää henkilö itse. Emme voi toisten puolesta päättää.

Pappien näkymättömyydestä julkisissa kulkuvälineissä kirposikin myöhemmin vilkas keskustelu kun esimerkiksi arkkipiispa Leo kertoi, että ihmettelee, miten luterilaiset papit useinkaan eivät käytä papillisia tunnuksia arjessa liikkuessaan. Hän itse kertoi pukeutuvansa yleensä aina papillisesti ja edellisenä iltanakin Porin kadulla oli muutama ohikulkija pyytänyt häneltä siunausta. Keskustelussa tuli ilmi sellainenkin, että esimerkiksi nuori pappi voi kokea viran tunnusten käytön hankalaksi, koska saattaa saada osakseen asiatonta kommentointia.

Uskonto ja kriisinhallinta

Porin prikaatin Kriisinhallintakeskuksen apulaisjohtaja majuri Kari Toivanen valotti uskonnon merkitystä kriisinhallinnassa. Hän puhui hyvin henkilökohtaisesti ja koskettavasti. Sali kuunteli häntä syvän hiljaisuuden vallitessa. Puheenvuorossaan hän kertoi oman kokemuksensa myös siitä, miten jossakin toisessa kirkossa elävä ihminen osoittaa uskonsa ulkoisesti toisella tavalla kuin mihin me suomalaiset olemme yleensä tottuneet. Hänen henkilökohtainen kertomuksensa kuolemanvaarassa olemisesta ei jättänyt ketään kylmäksi. 

Toivasella oli komennus Kosovoon 2001, jossa vuoden 1999 sodan jälkeen vallitsi täydellinen, hämmentävä viha. Hän pohti, että samanlaista on Suomessa ollut vuoden 1918 jälkeen. Kulttuuriseen ja uskonnolliseen kohtaamiseen ei kuitenkaan ollut tehtävää edeltävässä koulutuksessa kiinnitetty riittävää huomiota. 

Yhdysvaltojen 9/11-iskujen jälkeen Toivanen oli operaatiossa Afganistanissa, jossa islam oli koko ajan läsnä ja oli ääritilanteita, esimerkiksi saudien rahoittamia koraanikouluja etsittiin ja ratsioita voitiin tuolloin tehdä milloin vain. Uskontojen väärinkäyttö sodassa oli tässä läsnä. Tämä johti Toivasen myös oman uskonnollisuuden pohtimiseen. Suomen pataljoonassa oli pappi ja luterilaista hartauselämää järjestettiin. 

Toivanen halusi päästä vielä kerran komppanianpäälliköksi ja pääsikin. Hän piti tehtävästä ja kokemuksensa esimerkiksi kenttäehtoollisista oli hyvin mutkaton, yleensä kaikki osallistuivat. 

Tämän tehtävän jälkeen hän on osallistunut muun muassa puolustusvoimien tukijärjestelmän luomiseen kriisinhallintatehtävistä palanneille. Näissä hän oli kokenut hyvää yhteistyötä muun muassa sotilaspappien kanssa. Hän kuitenkin mietti, että hengellisyys on jätetty hieman liian vähälle näissä ohjelmissa. Toivanen piti erittäin tärkeänä henkilökohtaisia kohtaamisia. Myös silloin kun sotilas on kuollut, pitää olla aikaa kohdata surevat, ja pitää olla ennalta sovittuja tapoja, miten edesmenneen muistoa kunnioitetaan. Tässä sotilaspapistolla on tärkeä rooli.

Kari Toivasen nykyisessä työssä Kriisinhallintakeskuksessa koulutetaan kaikki maamme operaatiot. Hän kertoi, että kulttuurinen ja uskonnollinen hämmennys on syntynyt Syyrian tilanteen seurauksena. Informaatiosodankäynti lyö täydeltä laidalta ja uskonnoilla kieroillaan, niillä pelotellaan, luodaan kauhukuvia. Ulkoisen ympäristön paineet paineistavat meitä sulkemaan uskonnollisuuden julkisuutta vastedeskin.

Toiveikkaana tulevaisuuden kuvana hän kertoi kokeneensa Afganistanissa käydessään ruotsalaisten järjestämän gospelkonsertin, johon ruotsalaiset sotilaat osallistuivat suurin joukoin. Muistokynttilät sytytettiin ja avoimuus oli läsnä. Tilaisuus oli kaikille avoin, mutta vain harva suomalainen osallistui. Hengellisyyden tarve, pyhyyden kaipaus elää vahvasti meissä kaikissa, mutta meillä Suomessa vanha vaikenemisen kulttuuri on liiankin vahva. 

HYKS:n lastentautien erikoislääkäri Anu Usvasalo kertoi toiminnastaan kriisinhallintajoukkojen päällikkölääkärinä Afganistanissa 2012. Hän aloitti puheenvuoronsa lainaamalla silloista komentajaansa, jolla oli usein tapana sanoa: ”Taas yksi mielenkiintoinen päivä paratiisissa.” Tästä nousi Usvasalon puheenvuoron otsikko.

Usvasalo kertoi kuvien säestyksellä niistä oloista, joissa hän Afganistanissa toimi. Hän halusi tuoda esille myös papin ja kirkon merkityksen noissa poikkeuksellisissa oloissa. Porin prikaatin kriisinhallintakeskuksen järjestämää koulutusta hän kiitteli ja totesi, että viiden viikon koulutuksen jälkeen saattoi selvitä uusista tehtävistä ja noudattaa sotilaallisia käskyjä. Koulutusta hän piti käytännönläheisenä, mutta siellä oli käsitelty myös sellaisia teemoja kuin esimerkiksi islamin ja kristinuskon kohtaaminen.

Afganistan on kaunis ja köyhä, mutta myös vaarallinen, eikä kukaan voi kuvitella olevansa turvassa – ja se herättää lähtijöissä erilaisia ajatuksia. Tukikohta oli monien vallien suojassa, täysin eristyksessä paikallisesta elämästä. Elämä oli kurinalaista armeijaelämää, jossa noudatetaan sääntöjä. Kurinalaisuuden voi kokea helpottavana, kun ei välttämättä tarvitse kovin paljoa ajatella. Tilat olivat sen verran pienet, että yhteiselämä on tiivistä. Kriisinhallintajoukkoon kuuluvat henkilöt olivat raskaasti aseistettuja, oli suojaliivit ja kypärät, kaksi asetta lippaineen ja varalippaineen. Anu Usvasalo totesi, että tuli mieleen myös kysymys, miksi minun täytyy kantaa asetta. Ulkona ollessa piti aina olla varuillaan. Oli mahdollista, että käy huonostikin.

Suomalaisella joukolla oli oma luterilainen pappi mukana. Joukoissa on myös toisiin kirkkoihin kuuluvia ja mihinkään kirkkoon kuulumattomia. Tämä tuo varmasti haasteita papille. Toisaalta pienemmissä ryhmissä ja kahdenkeskisissä keskusteluissa oli hienoakin, kun eri kirkkoihin kuuluvat saattoivat olla niin läheisissä tekemisissä. Pappi on kriisiryhmän vetäjä, mutta hän on kouluttanut myös siihen varahenkilöitä, joista lääkäri on yksi. Ammatillinen keskustelu ja tuki papin ja lääkärin välisessä yhteistyössä oli todella tärkeää. Jumalanpalveluksia pidettiin konttikirkossa tai ulkoilmassa suunnilleen joka sunnuntai ja toivat myös vaihtelua tukikohdan elämään. Papin tehtäviin kuului kaikin eri tavoin pitää huolta joukon hyvinvoinnista ja harrastusmahdollisuuksista. Papin läsnäolo ja näkyminen arkielämässä oli erittäin tärkeää.

Anu Usvasalo kertoi osallistuneensa naisten tapaamiseen eräässä paikallisessa kylässä. Kylän vanhin oli kutsunut kokoon omaan kotinsa sekä kylän naiset että ulkomaalaiset naispuoliset länsimaiset ISAF-sotilaat. Keskustelua käytiin tulkkien avulla ja keskustelua syntyi myös islamin ja kristinuskon asioista ja eroista, mm. paastoamisesta ja rukoilemisesta.

Myös kotiinpaluu on oma haasteensa. Takki on aika tyhjä ja joutuu kysymään, ”mitäs mä nyt teen?”. Elämä poikkeuksellisissa oloissa on niin toisenlaista, että tarvitaan myös kotiuttamiskoulutusta ja yhteydenpitoa palvelustovereihin.

Puheenvuoronsa päätteeksi lastenlääkäri Usvasalo tiivisti, että uskonnolle ja hengellisyydelle on tällaisessa operaatiossa tarvetta ja sille täytyy olla tilaa. Papin työ ja rooli on todella vaikea, mutta hänen läsnäolonsa on erittäin tärkeä. Papin työ on varmasti sielunhoitoa erittäin laajassa merkityksessä kriisinhallintaoperaatiossa ilman minkäänlaisia rajoja.

Papin rooli vankeinhoidossa

Papin rooli vankeinhoidossa oli Helsingin vankilan apulaisjohtaja Jyrki S. Heinosen aiheena. Hänen huolellisesta pohdinnastaan tässä lyhyt tiivistelmä. Puheenvuoro on luettavissa kokonaisuudessaan alta.

– Vankien uskonnollisuudessa erottuu kolme keskeistä piirrettä: 1. Vankien uskonnollisuus on hyvin korkeaa, sitä on paljon ja se on vahvaa. 2. Vankien uskonnollisuudessa näkyvät vahvasti uskonnollisen perinteen merkitykset ja oma uskonnollisuus kytketään niihin. 3. Vankien uskonnollisuuden erityisin piirre on vankeusaikana koetun uskonnollisuuden muutoksen esiintyminen hyvin monilla vangeilla. Miehistä n. kolmannes ja naisista n. puolet ilmoittaa kokeneensa vankeusaikana uskonnollisuudessaan muutoksia.

– Olen nähnyt myös monien vapaiden suuntien edustajien tekevän vastuullista ja pitkäkestoista työtä, joka ei lopu siinä vaiheessa kun puheille pitäisi saada katetta. He ovat olleet vastassa vapautuvaa vankia, majoitta­neet ja tukeneet häntä. Mieleni herkistyy vieläkin, kun muistan noiden vaatimattomien, usein vähävaraisten vanhojen miesten ja naisten iloa, kun heidän antamansa apu on otettu vastaan. Siinä toteutui aika moni Uuden testamentin kehotus oikeasta suhtautumisesta lähimmäiseen.

– Riippumatta siitä kuka vankilapastorin palkan maksaa, häntä tarvitaan.

Työn tukijoita on paljon

Päätöspuheenvuorossaan kenttäpiispa Pekka Särkiö totesi, että on ollut harvinainen ja antoisa seminaari. Paljon on jaettu henkilökohtaista kertomusta ja puhujien omat henkilöhistoriat ovat olleet mukana. Uskonnon etsintää on kaikkialla, vankilan muurien sisäpuolella, armeijan harmaissa jne. Kenttäpiispan kertoman mukaan hän on omassa työssään kokenut, että työn tukijoita on paljon. Uskonnonvapaus on merkittävä arvo vankilassa ja puolustusvoimissa.

Pekka Särkiö viittasi sanontaan, että sotilaspappeja on siksi, että sodissa kuollaan. Tähän hän lisäsi, että voidaan myös sanoa, että vankilapappeja on siksi, että vankiloissa koetaan paljon häpeää.

– Elämme murroksen aikaa. Vuosi sitten maassamme oli 250 000 muualla syntynyttä ja nyt n. 15 % enemmän. Keskellämme elää paljon muista kulttuureista tulleita.

– Kirkkojen tulisi olla pluralistisen yhteiskunnan takana. Kun suomme muille mahdollisuuden, tuemme uskonnonvapautta. Kun puollamme oman uskonnon opetusta, se on kaikkien etu.

Pekka Särkiö kysyi lopuksi, tulisiko meidän pitää omaa uskontoamme esillä vai peittää se. Tähän hän halusi vastata Jyri Komulaisen puheenvuoroon viitaten. Jos pyhä kirjasi – olipa se Koraani tai Raamattu – kehottaa julistamaan hyvää sanomaa maailmalle… Do it but with a lot of respect.

Sirpa-Maija Vuorinen ja Veijo Koivula

Pekka Särkiö: Avauspuheenvuoro

Miten valtion tulisi suhtautua uskontoihin julkisissa palveluissa, kuten kouluissa, sairaaloissa, vankeinhoidossa ja armeijassa? Suomessa on iät ja ajat ollut kouluissa uskonnon opetusta sekä va...

Jyri Komulainen: Uskonto julkisella paikalla

Oma historiamme luterilainen yhtenäiskulttuuri, joka on vaihtumassa moniuskontoisuudeksi.

Jyrki S. Heinonen: Papin rooli vankeinhoidossa

Vangin on kielletty:
- luvatta poistumasta hänelle osoitetusta asuinhuoneesta tai työpaikasta taikka vartijan näkyvistä tai lähettyviltä
- luvatta pyrkimästä yhteyteen toisen vangin tai muun h...