Uskontodialogista ja rauhanrakentamisesta

Tunnemme usein toistemme uskontoperinteet, ja jopa omamme, huonosti tai pintapuolisesti. Tämä vaikeuttaa dialogin käymistä muiden uskontojen seuraajien kanssa ja voi jopa sulkea mielen kokonaan tämän kaltaisilta avauksilta. 

Nykymaailmassa tuntuu usein unohtuvan se, että mitä yksi uskonnollisen tradition tunnustaja tai sillä tekonsa motivoiva henkilö tekee, ei tarkoita sitä, että hän on ymmärtänyt oman uskontonsa ydinsanoman oikein tai edes jotain sinne päin. Tietenkin voidaan keskustella siitä, kenellä sitten on oikeus tulkita uskontoperinnettä ja tehdä siitä niin sanottuja oikeita, paikkansa pitäviä tulkintoja. Ajatukset asiaa koskien vaihtelevat uskontoperinteestä riippuen ja jopa niiden sisällä.

Radikalisoituminen on koko yhteiskunnan kokoinen ongelma, niin kuin maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen pääopettaja, komentaja Juha-Antero Puistola (2011) toteaa. Täten siihen puuttumisen tulisi koskettaa kaikkia yhteiskunnan sektoreita ja kaikkia heitä joista yhteiskunta muodostuu. Radikalisoituminen kertoo yhtä tarinaa jatkuvasti eriarvoistuvasta maailmastamme. Voidaan helposti ajatella, että miksi ”ne muut” tänne tulevat radikalisoitumaan. Asia on kuitenkin paljon tätä monimutkaisempi ja siksi moni ei halua käyttää aikaa siihen perehtymiseen.

Dialogihankkeiden merkitys kasvaa polarisoituvassa maailmassa

Elämme aikaa jolloin syy- ja seuraus-suhteet tulevat nopeammalla tempolla näkyvämmiksi kuin aiemmin. Kehittyneiden länsimaiden hyvinvointi on usein rakennettu, ainakin osittain, esimerkiksi sen varaan, että jotkut muut jossain muualla tekevät töitä kohtuuttomissa olosuhteissa. Tai jonkun alueen luonnonvaroja häikäilemättömästi hyväksi käytetään ilman, että alueella asuva väestö voi vaurastua niiden ansiosta. Kaikilla ei ole mahdollisuuksia valita missä he asuvat, eivätkä he voi vapaasti matkustaa. Tilanteesta nouseekin kysymys, tulisiko kaikilla ihmisillä olla oikeus samoihin valintoihin tai millä perusteella ne ovat mahdollisia toisille ja toisille eivät.

Muuttoliikkeitä ohjaavat myös puhutut kielet, esimerkiksi Pohjois-Afrikasta voidaan helposti yrittää Ranskaan tai Belgiaan muuttamista, koska siirtomaavallan aikana maihin tuotu vieras kieli yhä edelleen yhdistää maita. Yhteinen menneisyys velvoittaakin länsimaita jakamaan vauraudestaan. Ainakin tarvittaisiin avoimempaa ja analyyttisempaa, ja myös historiallista, keskustelua siitä, miksi maailman nykyinen tila on sellainen kuin on, että voitaisiin todella ymmärtää mistä on kysymys.

Uskontodialogi: mitä se on? 

Bulgarialainen Balkanin alueeseen erikoistunut uskonnontutkija professori Ina Merdjanova (2016) määrittelee uskontodialogin laajasti toimintana, joka keskusteluiden ja yhteisten aktiviteettien pohjalta lisää keskinäistä ymmärrystä ja yhteistyötä itsensä uskonnollisesti identifioivien ihmisten välillä. Suullisen vuorovaikutuksen lisäksi, tämän kaltainen dialogi koostuu myös jaetusta yhteisestä pyrkimyksestä kaikkien dialogiin osallistujien yhteisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Prosessi tuo ihmisiä yhteen uskonnollisten ja ideologisten rajojen yli.

Kyseessä on siis ilmiö, joka kattaa paljon laajemman alueen kuin puhtaasti teologinen dialogi ja se voi pyrkiä rauhanvälittämiseen ja katkenneiden suhteiden uudelleen rakentamiseen post-konflikti-tilanteessa sekä estämään uudet konfliktit tulevaisuudessa. Rauhanrakentaminen koostuu Merdjanovan mielestä kaikista niistä sosiaalisista mekanismeista, joita yhteiskunta kehittää edistääkseen suurempaa keskinäistä ymmärrystä ja yhteistyötä, ja jotka palvelevat rauhan tavoitetta. Riippuen siitä, miten uskontodialogi halutaan määritellä, voidaan sen katsoa käsittävän myös arkisemmassa ja vapaammassa ilmapiirissä käytävä vuorovaikutus eri uskontokuntiin kuuluvien ihmisten välillä. Tämän piiriin voi kuulua tilanteita, joissa dialogiin osallistujat eivät välttämättä edes ole tietoisia toistensa uskonnollisesta identiteetistä, eivätkä ne saa erityisen korostettua merkitystä.

Kun uskontodialogia hyödynnetään rauhanrakentamisen tarkoituksiin, sen päämääränä on sosiaalinen muutos. Näin toimittaessa uskontodialogi koostuu erityisesti kolmesta peruselementistä: osallistujien tietoisesta sitoutumisesta prosessiin (1), itsekriittisestä suhtautumisesta (omien ennakkoluulojen ja katsantokantojen rajoituksien myöntämisestä) (2) ja realistisista odotuksista (3), mitä tulee usein pitkäkestoisen prosessin viemään aikaan. Rauhanrakentamisprosessissa uskontodialogi voi parhaimmillaan edistää suvaitsevaisuuden, väkivallattomuuden ja luottamuksen ilmapiiriä yhteiskunnassa.

Yhteinen pallomme

Pyrkimyksestä aidosti yrittää ymmärtää toista ja ylittää omat uskontoihin liittyvät ennakkoluulot on tulossa yhä tärkeämpi tämän päivän todellisuudessa, jossa rajoja suljetaan ja aitoja pystytetään vapaan liikkumisen ja kanssakäymisen vaikeuttamiseksi turvallisuussyistä. Jos pelko voittaa ja ottaa ylivallan, minkälaisena tulevaisuus näyttäytyy. Ei kovin ruusuisena. Se myös tarkoittaa, että pelon lietsoja on voittanut ja onnistunut saavuttamaan päämääränsä.

Keskinäiset riippuvuussuhteet tulevat yhä näkyvämmiksi ajassa, jossa elämme. On absurdia ajatella, ettei sillä, miten itse tänään voin, mitä teen, valitsen ja kulutan olisi mitään syy-yhteyttä sen kanssa, kuinka muut voivat. Tämä kannustaakin meistä jokaista rajoja ylittävässä hengessä osallistumaan uskontodialogiin ja rauhanrakentamiseen. Tutustumalla paremmin omaan uskontoperinteeseen ja omaan maailmankatsomukseen, sitoutumalla erilaisiin dialogiprosesseihin sekä olemalla kärsivällinen, olet mukana rakentamassa maapallon kokoista rauhaa.

Viitteet:

Merdjanova, Ina, ‘Overhauling Interreligious Dialogue for Peacebuilding’.

Occasional Papers on Religion in Eastern Europe (2016): Vol. 36: Iss. 1, Article 3.

Puistola, Juha-Antero, ‘artikkeli teoksessa’, Mitä muslimit tarkoittavat? Keskustelua islamilaisista virtauksista Suomessa ja Euroopassa, Martikainen Tuomas ja Sakaranaho Tuula (toim.) (2011). Turku: Savukeidas Kustannus.

Teksti ja kuvat: Nora Repo

Belgrad

Kirjoittaja uskontotieteestä väitellyt FT, Balkanin alueen tutkija ja freelance-luennoitsija