Viron Ekumeeninen Neuvosto, 20 vuotta 18.6.2009

Muun muassa näin totesi pääsihteeri Heikki Huttunen puheessaan Viron Ekumeenisen Neuvoston (Eesti Kirikude Nõukogu) 20-vuotisjuhlassa 18.6.2009.

Marttyyrien verestä kirkko kasvaa. Kun vietämme Viron kirkkojen neuvoston 20-vuotisjuhlaa, emme voi olla unohtamatta sitä marttyyrien verta, joka kautta koko 1900-luvun on kastellut Maarjamaan multaa. Viron kansan ottaessa ensi askeliaan omassa itsenäisessä valtiossaan se sai ensimmäiset uuden ajan kristilliset marttyyrinsa, joiden veritodistajan-tie oli ekumeeninen.

Ekumeeniset marttyyrit

Ortodoksinen piispa Platon ja papit Mihhail ja Nikolai saivat kulkea marttyyrin kärsimystien yhdessä luterilaisten pappien Traugottin ja Wilhelmin kanssa. Mitä he kokivat viimeisinä tunteinaan maan päällä, otettiinko heidät vastaan Jumalan kirkkauteen tunnustuskuntiensa mukaan, ja mitä heidän yhteinen marttyyriutensa sanoo meille? Piispa Platon kirjoitti vuonna 1919:

Kui rasked poleks ka ajad, mis Jumal on meile saatnud, ometi on see täis õnnistust, sest nüüd saame me mõistma rohkem kui kunagi enne, mida oleksime pidanud ammu aru saama, et kõikvõimalikke erinevaid nimesid kandvate uskude vahel on vaid inimeste ehitatud seinad. Kõrgel üle nende seinte on Jumal oma aujärjel ja tema on meie kõigi taevane Isa.

Vapaussota ei ratkaissut kaikkia Viron vapautta uhkaavia vaaroja. Tuhannet saivat kulkea todistajan ja marttyyrin tien Saksan ja Neuvostoliiton miehitysten vuosina – uskon, kansallisuuden ja mielipiteittensä takia. En osaisi erottaa uskon marttyyreja muista, enkä tiedä olisiko se tarpeenkaan. Se tiedän, että me ulkomaalaiset ja me nuoremmat, jotka emme itse ole kokeneet noita tapahtumia, meidän tulee muistaa ja kunnioittaa marttyyreja. Kristillinen marttyyrius on vapautta väkivallasta, vapautta miehittäjän ja sortajan vallasta, vapautta joka ei vastaa väkivaltaan väkivallalla vaan kurottautuu tämän hetken pimeydestä luvattuun valoon.

Ensimmäisellä itsenäisyyden ajalla Viron kirkot samastuivat nuoreen kansakuntaan ja valtioon. Ne näkivät tehtävänsä kansakunnan sisällä, sen palveluksessa, ja niille tärkeintä oli tuoda kristillinen elämä ja todistus mukaan oman kansakunnan elämään. Me saatamme pitää tuota pyrkimystä rajoittuneena, koska siinä keskityttiin omaan kansakuntaan enemmän kuin yhteiseen ihmiskuntaan. Mutta meidän on hyvä huomata myös se missonäärinen luovuus ja into, jolla kristinusko uskallettiin tulkita omaa kansakuntaa varten sen historian uudessa vaiheessa.

Henkiinjääminen miehityksen aikana

Neuvostomiehityksen vuosikymmenet painoivat kirkkojen elämän perusasioiden tasolle. Kysymys oli kansakunnan ja kirkon eloonjäämisestä, mutta samalla pelkistetyllä ja terveellä tavalla kristityn ja kirkon elämän olennaisista asioista. Meidän tulisi kuunnella niitä, jotka ovat kilvoitelleet ja uskon säilyttäneet yhtä hyvin laillisissa seurakunnissa kuin maanalaisissa yhteisöissä, tuomioistuinten edessä, vankityrmässä, vankileireillä ja karkotuksessa. He voisivat kertoa meille, minkälaista ekumeniaa eri kirkkojen jäsenten välille syntyi äärimmäisissä olosuhteissa.

Ekumenia käsitteenä ja kristittyjen kansainvälisenä ykseysliikkeenä sai sekin maksaa oman osuutensa kommunistivallasta. 1960-luvun alusta lähtien se otettiin käyttöön kommunistihallitusten ulkopolitiikan välineenä. Vilpittömät kristityt, ihailtavat kirkonjohtajat ja visionääriset teologit joutuivat toimimaan diktatuurin ulkopolitiikan äänitorvina, mutta se ei tee tyhjäksi heidän ekumeenisen työnsä varsinaista sisältöä. Ekumenia sai kuitenkin epäilyttävän maineen, niin itäblokin maiden kristittyjen kuin Lännen antikommunistien silmissä.

Viron kirkkojen yhteydet ulkomaailmaan neuvostomiehityksen aikana liittyivät omaan eloonjäämiseen. Ensisijaisesti kyse oli yhteyksistä omaan tunnustuskuntaan ja usein hyvin konkreettisesta avusta, jota ulkopuolelta etsittiin ja saatiin. Mutta nämä yhteydet avasivat virolaisten mieliä muulle maailmalle ja johdattivat myös ekumeeniseen yhteydenpitoon. Tämä oli mahdollista lähinnä Viron evankelis-luterilaiselle kirkolle, joka oli ainakin muodollisesti itsenäinen toimija ekumeenisilla foorumeilla.   

Laulava vallankumous ja ekumenia

Sini-musta-valkea trikolori oli ensimmäinen kielletty lippu, joka liehui Itä- ja Keski-Euroopan mielenosoituksissa 1980-luvun loppuvuosina. Siitä alkoi kansannousujen ja vallankumousten sarja, joka aloitti uuden aikakauden näiden kansojen, Euroopan ja maailman historiassa. Niihin tapahtumiin liittyy myös Viron Kirkkojen Neuvoston perustaminen. On luonteenomaista Virolle, että EKN oli ensimmäinen ekumeeninen elin missään neuvostotasavallassa. Kaikissa entisen Neuvostoliiton osissa ei vieläkään ole vastaavia kirkkojen neuvostoja. Näemmekö tässä saman ilmiön kuin joissakin muissakin Neuvosto-imperiumin romahduksen seuraamuksissa? Onko Viro edelleen edelläkävijä, niin terävä symboli koko vapautukselle, että se pistää kipeästi vielä nytkin niiden mieliin, jotka edustavat vanhaa valtaa uusissa muodoissa?  

EKN:n perustaminen liittyy myös toisella tavalla neuvostovallan viimeisiin vuosiin. Voimme kysyä, oliko se vallanpitäjien yritys pysyä mukana kristittyjen liikehdinnässä uudessa poliittisessa tilanteessa. Perustettiinko EKN vaihtoehdoksi Estonian Christian Unionin rinnalle? Voitaisiinko käyttää ilmaisua ”kontrolloida” valtion uskontoviranomaisten motiiveista tukea EKN:n perustamista.

EKN:n perustaminen tapahtui samana vuonna, kun kokoontui ensimmäinen Euroopan ekumeeninen yleiskokous (European Ecumenical Assembly EEA) Baselissa. Se oli ensimmäinen suurtapahtuma, joka kokosi kaikkia Euroopan kristittyjä – katolisia, protestantteja ja ortodokseja.  Euroopan Kirkkojen Konferenssi (CEC) ja Katolisten piispainkokousten neuvosto (CCEE) tekivät ensimmäistä kertaa niin laajaa yhteistyötä. Se oli myös ensimmäinen kerta, kun suuret joukot tavallisia ihmisiä - kirkkojen jäseniä, sielunpaimenia ja luostarikansaa tuli mukaan rautaesiripun takaa. Virosta Baselisa olivat  EKN:n perustamisessakin aktiiviset toimijat arkkipiispa Kuno Pajula, Peeter Kaldur ja Toomas Paul luterilaisesta kirkosta sekä superintendentti Olav Pärnamets metodistikirkosta. Tallinnan piispana edelleen Leningradin ohella toimiva metropoliitta Aleksius oli Euroopan Kirkkojen Konferenssin presidentti ja siten keskeisessä roolissa. Mukana Euroopan ekumeenisen nuorisoneuvoston (EYCE) edustajana ja stuerttina eli kokousavustajana oli luterilainen pastori Heino Nurk. Baselin kokousta on seurannut kaksi EEA-kokoontumista, vuonna 1997 Grazissa ja 2007 Sibiussa. Eurooppalainen ekumenia on vahvistunut niin, että se tavoittaa yhä laajemmin kirkkojen jäseniä kaikilla tasoilla ja myös niin, että on yhteisiä periaatteita seurakuntien ja kirkkojen rinnakkainelosta ja yhteistyöstä. Vuonna 1989 vallitsi valtava innostus Euroopan ja ekumenian mahdollisuuksista.  Voimme kysyä tänä päivänä, mitä olemme säilyttäneet vuoden 1989 optimismista ja mitä olemme toteuttaneet sen odotuksista.

Baselin-kokous liittyy konkreettisesti EKN:n perustamiseen siten, että samassa yhteydessä Kuremäen luostarissa pidettiin sen valmistautumiskokousta. Siitä syystä mukana oli Euroopan Kirkkojen Konferenssin pääsihteeri Jean Fischer Genevestä. Toinen on yllä mainittu metropoliitta Aleksius, jonka henkilökohtainen rooli EKN:n perustamisessa oli merkittävä. Jean Fischer muistaa, että Euroopan Kirkkojen Konferenssin pääsihteerinä hän aina Neuvostoliitossa vieraillessaan halusi käydä myös pienempien kirkkojen luona, kuten Viron luterilainen ja metodistikirkko. Metropoliitta Aleksius, joka oli EKK:n presidentti, tuki aina tätä käytäntöä/tapaa.

Perustamiskokouksen pöytäkirjassa kirkkojen neuvoston perustamisen motiivi löydetään klassillisella tavalla Kristuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta (Johannes 17:21) ja sen tehtäväksi nähdään kristillisen moraalin ja etiikan edistäminen, Viron kansakunnan etujen puolustaminen sekä yhteistyö evankeliumin julistamisessa ja hyväntekeväisyydessä. Näiden intressien lisäksi kirkkoja yhdistivät ympäristökysymykset. Viron vapautumisen symboliseksi kysymykseksi oli muodostunut fosforiitin kaivanta, joka olisi aiheuttanut ekologisen katastrofin Koillis-Viroon. Millä tavalla Viron kirkkojen yhteistyö on näissä asioissa jatkunut? Kansainvälisestä näkökulmasta voi todeta, että kaikki EKN:n perustamisvaiheen haasteet ovat koko ekumeenisen liikkeen kannalta jatkuvasti relevantteja: Kristittyjen ykseyspyrkimykset inkarnoituvat (tulevat lihaksi) kirkkojen yhteisessä evankeliumin julistamisessa, diakoniassa, eettisessä opetuksessa sekä yksilöiden ja perheiden että kansakuntien tasolla.

Kirkkojen palvelutehtävä uudessa tilanteessa

Viron itsenäisyyden palauttaminen oli se konteksti, jossa evankeliumi julistettiin kaksikymmentä vuotta sitten. Mikä oli kirkkojen ja ekumeenisen yhteistyön rooli siinä verettömässä laulavassa vallankumouksessa, jota ulkomailla ihailimme? Olivatko kristityt moraalisessa etulinjassa, vai kulkivatko he poliittisen virran perässä?  Voiko Viron vapautumista verrata eteläisen pallonpuoliskon siirtomaiden vapautumiseen ja kristinuskon osuuteen siinä? Syntyikö virolaista vapautuksen teologiaa, tervapääskyteologiaa? Kuinka kirkot jatkoivat yhteistyötään seuraavassa vaiheessa, jossa niiden laillinen asema oli määriteltävä miehitystä edeltäneen tilanteen mukaan ja omaisuus palautettava, mutta kuitenkin oli elettävä uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa? Onko Viron kirkoilla tänään samanlainen yhteisen päämäärän tunne oman kansansa palveluksessa kuin 20 vuotta sitten?

Koulun uskonnonopetus on ollut keskustelun aiheena Virossa viime vuosina. Kuinka uskonnon opettaminen lapsille, nuorille ja aikuisille ratkaistaneenkin, se näyttää tietä tulevaisuuteen. Virolaiset tietävät, ettei järjestelmällinen ateismi voi voittaa uskoa. Mutta voimme nähdä, että uskonnollisen sivistyksen puute hämärtää uskonnollisen etsinnän ja avaa ovet taikauskolle ja fanatismille. Ajattelisin, että lasten opetuksessa painopisteen olisi oltava oman uskon ja kirkon pyhän perinteen tuntemisessa ja kokemisessa, ja mitä korkeammalle opintietä jatketaan, sitä enemmän oman ja muiden uskontojen tiedollisessa ymmärtämisessä. Koulun ja seurakunnan opetuksen kumppaneita ovat pappiskoulutus ja yliopistollinen teologia. Nämä kaikki tarvitsevat toisiaan. Virossa on suhteellisen monta korkeampaa teologista opetusta antavaa instituutiota. Niillä kaikilla, ja erityisesti Tarton yliopistolla, on ekumeenisen yhteistyön alalla vielä suuria mahdollisuuksia koko Pohjois-Eurooppaa ajatellen.

Ekumenian edistys vuosituhannen vaihtuessa

Vuosituhannen vaihteen merkittävin Euroopan ekumeeninen saavutus oli Charta Oecumenica eli ekumenian peruskirja -asiakirjan julkistaminen vuonna 2001. Se oli pitkän ja laajan valmistelun tulos, ja se on täyttänyt tehtävänsä, eli tullut laajaan käyttöön monissa maissa. Charta Oecumenica on yksinkertainen dokumentti, se ilmaisee ekumeenisen yhteistyön perusasioita Euroopan tilannetta varten. Se toteaa ekumeenisen yhteistyön perustuvan yhteiseen uskoon Jeesukseen Kristukseen Jumalana ja Vapahtajana raamatun mukaan ja Jumalaan Kolminaisuutena. Se tuo esiin sen, että ekumenian lopullinen tavoite on Kristuksen kirkon näkyvä ykseys. Tuo tavoite on vielä kaukana, mutta realistisesti dokumentti kuvaa ekumeenisen yhteistyön pelisääntöjä ja hyviä käytäntöjä. Se määrittää muun muassa, mikä on evankelioinnin ja proselytismin ero. Monissa maissa on laadittu omia sovellutuksia Charta oecumenican periaatteista omaa kontekstia varten. EKN:n 20-vuotistaivalta voisi arvioida esimerkiksi siinä valossa, kuinka Charta Oecumenica toteutuu Viron kirkkojen välillä.

Kirkkojen Maailmanneuvostoa (KMN) kutsutaan kansainvälisen ekumeenisen liikkeen etuoikeutetuksi työkaluksi. Tällä hetkellä tuo työkalu ei ole parhaimmassa terässä. Surkein vaihe saattaa olla ohi, sillä 1990-luvun lopussa näytti siltä, että senmuotoisen ekumenian aika on ohi. Varsinkaan monet Itä-Euroopan juuri vapautuneet kirkot, tai kolmannen maailman kasvavat kirkot eivät nähneet inspiraatiota KMN:n työssä. Sillä oli kommunistisen ulkopolitiikan tahraama maine, ja näytti että se oli lännen suurten protestanttisten kirkkojen liberaalien virtausten vallassa. Noiden kirkkojen sisäinen, hengellinen tila ei ollut ihailtava, ja siksi monet muut kirkot pelkäsivät niiden kriisien upottavan koko ekumeenisen laivan.  Tämä tapahtui vaiheessa, jossa Baltian kirkot tulivat vapaina mukaan KMN:on työhön.

Ortodoksit olivat KMN:on äänekkäimpiä mutta eivät ainoita kriitikkoja sen 8. yleiskokouksessa Hararessa vuonna 1998. Kokouksen jälkeen asetettiin suuri erityiskomissio (Special Commission) tutkimaan kritiikkiä ja etsimään ratkaisuja. Komissiossa oli 30 ortodoksista ja 30 muuta jäsentä, jotka edustivat kirkkojensa terävää johtoa ja paneutuivat tehtäväänsä vakavasti. Komissio jätti loppuraporttinsa vuonna 2005, ja KMN:on keskuskomitea hyväksyi sen. Yhdeksännessä yleiskokouksessa Porto Alegressa sen keskeisiä uudistuksia alettiin jo noudattaa. Käsitykseni mukaan niistä kahdella on kauaskantoisin merkitys. Ortodoksien tyytymättömyyden keskeinen syy oli yhteisissä jumalanpalveluksissa. Me koimme, että niistä oli tullut läntisten protestanttisten kirkkojen liturgisen ja hengellisen kriisin laboratorioita. Ne olivat vaarassa menettää yhteisen rukouksen luonteen. Erityiskomission työn tuloksena todettiin, että ekumeenisissa rukouksissa tulee kunnioittaa raamatullista ilmaisua ja aitoja kirkollisia traditioita. Tämä yksinkertainen periaate antaa tilaa rukoukselle eri perinteistä ja eri kulttuureista tuleville kristityille. Toinen vähintään yhtä merkittävä uudistus oli siirtyminen konsensus-päätöksentekoon teologisissa ja eettisissä kysymyksissä. Se tarkoittaa, että Kirkkojen Maailmanneuvoston kokouksissa etsitään yksimielisyyttä. Puheenjohtajiston tulee kuunnella ja katsella kokousväkeä ja antaa puheenvuoro eri näkemyksiä edustaville. Välillä voidaan pysähtyä rukoukseen. Jos konsensusta ei saavuteta, päätökseksi, että todetaan tämä ja kuvaillaan eriäviä mielipiteitä. Näin irtaudutaan teologisessa ja eettisessä keskustelussa brittiläisen parlamentarismin perinteestä.

Enää ei enemmistön äänillä päätetä ekumeenisesta teologiasta tai etiikasta. Tämä menetelmä on työläs ja hidas, joskus tehoton. Mutta mielestäni se haastaa ekumenian perustehtävään: luomaan turvallisen ekumeenisen tilan, jossa kykenen kuuntelemaan toista näkemystä ja yhteisen uskon ja rukouksen avulla vilpittömästi pyrin näkemään sen mikä on veljien ja sisarten kesken yhteistä ja mikä ei. Konsensus-prosessi on hengellinen menetelmä. Toivoisin, että uskaltaisimme ottaa sen käyttöön kansallisissa kirkkojen neuvostoissamme ja omissa kirkoissamme ja seurakunnissamme. Toivoisin myös, että ekumeenisissa jumalanpalveluksissamme osaisimme noudattaa KMN:on uusia periaatteita.

EKN:n paikka ja missio ekumeenisessa yhteydessä

Eesti Kirikude Nõukogu on ottanut paikkansa kansainvälisessä yhteistyössä. Euroopan kirkkojen kansallisten neuvostojen pääsihteerit tapaavat kerran vuodessa. Kokoukset ovat tärkeitä tilaisuuksia, joissa keskustellaan kunkin neuvoston ajankohtaisista haasteista. Kullakin kerralla käsitellään keskeistä teemaa, kuten viime vuonna siirtolaisuudesta kirkoille aiheutuvia tehtäviä ja tänä keväänä islamin haasteita Euroopan kulttuurille ja kristinuskolle. Pohjoismaiden ekumeeniset pääsihteerit ja muut toimijat tapaavat myös säännöllisesti ja keskustelevat yhteisistä kysymyksistä. Viron kirkkojen neuvoston mukanaolo sekä Euroopan että Pohjolan tasolla on näkyvää ja merkittävää. Uskon, että näillä yhteyksillä on myös merkitystä kotoiselle työllenne. Ekumeeninen työ on aina kansainvälistä, koska se muistuttaa siitä, että kristittyinä kuulumme maailmanlaajaan perheeseen ja että Jumalan huolenpito kohdistuu koko ihmiskuntaan. 

Olen erityisen iloinen siitä, että Viron ja Suomen kirkkojen neuvostot voivat inspiroida toinen toistensa työtä. Maittemme ja kirkkojemme historiat ovat kiehtovalla tavalla sekä samanlaiset että erilaiset. Meillä on siksi paljon opittavaa toisiltamme ja paljon annettavaa toisillemme. Nykyajan talouden ja yhteiskunnan ongelmat ja mahdollisuudet yhdistävät kansojamme uudella tavalla. Viime vuonna Suomen Ekumeenisen Neuvoston Vastuuviikko-kampanja sai suuren avun yhteisestä seminaarista, jonka järjestimme Helsingissä ja Tallinnassa ihmiskaupan ongelmista.  Suomen Ekumeeninen Neuvosto sai pitää syyskokouksensa 2004 Virossa, ja odotamme EKN:n kokousta vastavierailulle.

Viro on jo tuhansien vuosien ajan ollut kansojen ja kulttuurien risteyspaikka. Monet vaikutteet ja vallat ovat kulkeneet tästä yli, ja virolaiset voivat laskea kuuluvansa useampaan kuin yhteen eurooppalaiseen kulttuuripiiriin. Tämä virtausten paljous ja voima ei aina ole etu. Viimeiset 20 vuotta kansa ja kirkot ovat toipuneet kenties kaikkein väkivaltaisimmasta vaiheesta. Jumalan avulla voimme nähdä Viron historiaan ja nykypäivään sisältyvän siunauksen ja mahdollisuuden. Ekumeeninen tehtävämme on rakentaa siltoja, nähdä Jumalan kaitselmuksen antamat mahdollisuudet ristiriitojenkin keskellä. Voimme esimerkiksi todeta, että EELK kuuluu molempiin Euroopan protestanttisten kirkkojen merkittävimpiin nykyisiin kommuunioihin: se ojentaa kätensä sekä Leuenbergiin että Porvooseen. Molemmat Virossa läsnä olevat ortodoksiset kirkot kohtaavat toisensa EKN:ssa.

Ortodoksiset kirkot eivät vielä ole kansainvälisesti kyenneet täysin ratkaisemaan sitä hengellistä ja psykologista haastetta, jota EAÕK:n jälleenrakentaminen (taastamine) sortokauden jälkeen edustaa. Mutta EKN:lla on oma tehtävänsä pitää sekä EAÕK että MPEÕK mukana virolaisessa ekumeniassa. EKN:n oma historia antaa ainakin yhden sillanrakennustehtävän: sen alkuvaiheessa vastuu ympäristöstä oli keskeisellä sijalla. Silloin fosforiittikaivoksen nähtiin uhkaavan kansakunnan olemassaoloa. Nyt ilmastonmuutos uhkaa koko ihmiskuntaa. EKN:n selkeä ekumeeninen tehtävä on pitää esillä kristinuskon opetusta Jumalan luomistyöstä ja ihmisen vastuusta luomakunnan viljelijänä ja varjelijana.

Maailmanlaajuinen talouskriisi koettelee Viron nuorta taloutta ankarasti, ja kirkot joutuvat kohtaamaan ihmisten ahdingon ja toivottomuuden. Joku saattaa kaivata aikaa 20 vuotta sitten, totalitarismin turvassa. Kristillisen etiikan kysymys on, toivommeko paluuta vanhaan, vai oppiiko ihmiskunta jotain tästä kriisistä. Näemmekö, että kriisi on aina tuomio, mahdollisuus arvioida tähänastista, nähdä virheet ja tehdä parannusta? Liike-elämässä ja politiikassa toimivat suomalaiset sanovat, että 20 vuotta Viron uutta historiaa tuntuu todella pitkältä ajalta. Miehityksen koettelemus on heidän mielestään kaukana menneisyydessä. Virolaisten määrätietoisuus, rohkeus ja luovuus ovat tuoneet heidät Euroopan ja maailman politiikan, talouden ja kulttuurin kärkeen. Se ei ole helppo eikä suojaisa paikka. Mutta sillä paikalla ovat myös Viron kirkot ja EKN ja siltä paikalta ne katsovat eteenpäin, ihmiskunnan ja maapallon tulevaisuuteen, ja osana sitä ne näkevät oman missionsa.

Kumppaneina ja esirukoilijoina kanssamme kulkevat kirkon pyhät ja marttyyrit. He muistuttavat meitä asioiden oikeasta tärkeysjärjestyksestä. Viron kirkkojen tärkeimmät 1900-luvun esirukoilijat kulkivat marttyyrin tien yhdessä. He muistuttavat meitä siitä, että kun seuraamme Kristusta, pääsemme samalle tielle veljiemme ja sisartemme kanssa ja että sillä tiellä löydämme voiman olla uskollisia loppuun asti.

Juhlapuhe 18.6.2009 Tallinassa: Eesti Kirikude Nõukogu 20 vuotta – Havaintoja kansainvälisestä ekumeenisesta näkökulmasta

Heikki Huttunen, Suomen Ekumeeninen Neuvosto