Saarenmaan retki 2011

Muhun saarella

Kahden tunnin automatkan jälkeen olimme Virtsun satamassa, josta siirryimme lautalla Kuivastuun Muhun-saarelle. Matkan aikana ehdimme nipin napin juoda kahvit tykötarpeineen. Saarella on noin 50 kylää, yhdessä niistä on vain yksi asukas! Suomalaisia on muuttanut saarelle mm. tv:stä tuttu Sikke Sumari ja Soile Siltanen. Liivan kylä on Muhun suurin ja sen keskus. Museokylä Koguvan ohitimme tällä kertaa vain maininnalla, kuten myös tuulimyllyt, joihin palaamme myöhemmin. Muhusta johtaa 1800-luvulla rakennettu 3 km pitkä pengersilta Pienen Salmen (Väike väin) yli Saarenmaalle.

Katariinan kirkko Karjassa

Ensimmäisenä saarella on Orissaaren taajama, jossa Risto-Matti Ratialla on kesänviettopaikka. Saaren pinta-ala on noin 3 000 km² eli suurimmillaan 80x100 km. Maa nousee edelleen noin 3 mm vuodessa? Niinpä 10 000 vuotta sitten se oli jakautunut noin 700 saareen. Maisemaa elävöittävät kiviaidat ja katajat, joita suorina kutsutaan “Sypressi-katajiksi”. Maastotyypin (alvar?) uhkana on rehevöityminen laiduntamisen vähentyessä.

Tutustuimme ensimmäiseksi Karjan kirkkoon, jossa oppaamme kertoi sen monipuolisista kuvista ja maalauksista. Näiden joukossa on kolmijalka ja jalkojensa välistä selkänsä taakse katsova sääripiru. Kolmijalka on kautta maailman tunnettu auringon symboli. Karjan kirkon kolmijalka on ainutlaatuinen maailmassa; yksi sen jaloista on katkaistu polven yläpuolelta. Se näyttää siis ontuvan. Auringon alta vaipuu se jalka, johon sen pitäisi tukeutua. Muinaistarustoissa on useita myyttisiä henkilöitä, jotka ovat satuttaneet polvensa, näin myös Väinämöinen löi kirveellä polveensa.

Katariinalle pyhitetty Karjan kirkko rakennettiin auringon nielleen hornanhaudan pohjoispuolelle, mikä tunnetaan Kaalin meteoriitin aiheuttamana järvenä. Kauniin Karjan kirkon rakentaneet kristityt tulkitsivat paikallisen väestön keskuudessa kulkevan perimätiedon jalkavaivaisesta, ontuvasta auringosta symboliikaksi, jonka voi ymmärtää myös kristinuskon kautta.

Kirkon eteisessä myi muistoesineitä nykyisen kirkkoherran äiti.

Kaalijärvi

Viittaukset aurinkoon liittävät Karjan kirkon suoraan tuohon jo mainittuun meteoriitin putoamiseen ja sen synnyttämään, läpimitaltaan noin 110 metriseen Kaalinjärveen, jota ympäröi jyrkkä reunavalli. 1900-luvun alkupuolella tiedemiehetkin arvelivat sen syntyneen vulkaanisesta eli “maanalaisen tulen” räjähdyksestä. Myöhemmät tutkijat yhdistivät kraatterin kalkkikiven, kipsin tai vuorisuolan liukenemisessa syntyneeseen karstisuppiloon. Kansanperinteessä selitykset olivat hyvin moninaisia; puhuttiin siskoa ja veljeä vihittäessä vajonneesta kirkosta ja  muinaislinnasta tai kartanosta, joka kesken öisen ilonpidon vajosi maan sisään.

Vuonna 1927 lähetti Viron tasavallan kauppa- ja teollisuusministeriö sinne retkikunnan etsimään Kaalinjärvestä suola- ja kipsikerrostumisia. Näin geologi Ivan Reinwald aloitti työnsä ja tuli pian päätelmään, että siellä on joukko kraattereita. Asian todistaminen oli silloisilla välineillä kuitenkin vaikeaa. Kymmenen vuoden etsintöjen jälkeen hän löysi viimein 30 rautameteoriitin kappaletta ja pystyi todistamaan väitteensä. Hänen pikainen kuolemansa ja alkanut sota pitkitti tutkimuksia. Vasta 18 vuotta myöhemmin niitä jatkoi virolainen geologi Ago Aaloe omistaen asialle koko loppuelämänsä.

Tähän voisin lisätä Lappajärven rannalla syntyneenä, että vielä koulupoikana väitettiin sitäkin tulivuoren kraatteriksi ja vasta 1970-luvulla todistettiin meteoriitti-teoria. Ajallisesti näissä on kuitenkin melkoinen ero; Lappajärvi on syntynyt noin 73 miljoonaa vuotta sitten ja Kaalijärvi lähteestä riippuen noin 3000 vuotta sitten. Lisäksi järvien koko on aivan erilainen.

Kaalin meteoriitti putosi idän suunnasta ja näkyi hyvin laajalle alueelle, koska se syttyi palamaan jo 125 kilometrin korkeudella. Arvion mukaan se nähtiin 700 kilometrin säteellä eli myös koko Etelä-Suomessa. Ilmiö aiheutti pelkoa vaikuttaen suuresti ihmisiin ja muistikuvat siirtyivät sukupolvelta toiselle.

Anglan tuulimyllyt

Saarenmaan kaikilla taloilla oli aikanaan tuulimylly, jolla vilja jauhettiin. 1700-luvulla ne olivat ns. jalkamyllyjä. Vuosisata myöhemmin tulivat myös ns. hollantilaiset mamselli-myllyt. Anglassa on viisi tuulimyllyä, joista yksi on mamsellimylly. Angla on hieman ympäristöään korkeampi avoin paikka. Tuulimylly on myös yksi Saarenmaan symboleista. Minun on taas “pakko” verrata Saarenmaan tilannetta Lappajärveen ja erityisesti Itäkylään, jota on kutsuttu tuulimyllyjen kyläksi. Siellä on edelleen kolme tuulimyllyä, joista yksi on toimintakunnossa. Nuoruuden ystäväni Veikko Tuomela on korjannut harakkamyllynsä jo vuonna 1989 ja on saanut tänä vuonnakin rahaa tuulimyllynsä entisöimiseen! Jalkamyllyn toinen nimi on varvasmylly. Mamsellimyllyjä on ollut myös Suomessa. Kuvista voi nähdä eron myllyjen välillä. Harakka- ja mamsellimyllyssä ovat jauhinkivet alhaalla omassa huoneessaan. Vain myllyn yläosa siipineen ja hammasrattaineen on käännettävissä tuulen mukaan. Varvas- eli jalkamyllyssä on jalkaristikko, jonka varassa myllyn koko yläosa kivineen ja siipineen on käännettävissä.

Kuressaareen

Ennen majoittumista hotelliin teimme vielä lyhyen kiertoajelun Kuressaaren ympäristössä ja itse kaupungissa. Saaren pääkaupungissa on noin 15 000 asukasta. Kaupungin keskipiste on vanhakaupunki, joka johdattaa 1200-luvulta peräisin olevaan, jykevään vallihautojen ympäröimään Piispanlinnaan. Se on koko Baltian parhaiten säilynyt keskiaikainen linna. Kuressaari on silmiinpistävän siisti ja hoidetun näköinen kaupunki. Osa pitsihuviloista on rapistunut ja saanut vierelleen nykyaikaisen kerrostalon. 

Lauantain aamupäivällä useimmat kävivät torilla ja Piispanlinnassa, muutamat vielä myöhään lauantai-iltana. Lyhyt käynti herätti vain uteliaisuuden ja toteamuksen: Tähän pitäisi tutustua oikein ajan kanssa! Piispanlinnassa on useita eri alojen museoita, joihin tutustuminen veisi tosiaan runsaasti aikaa. Linnaa alettiin rakentaa jo 1260-luvulla ja se valmistui 1380. Lääne-Saaren piispa asui linnassa ja hallitsi saaren länsiosaa. Kalparitaristo hallitsi Muhun saarta ja itä-osaa. Rajana oli Maadevahen-joki (Maittenvälin-joki).

Suur Tõll ja Piret

Oppaamme Linda Liivamägi kertoi monia juttuja Tõllistä, väkivahvasta hiidestä ja hänen vaimostaan Piretistä sekä pojasta, jonka nimeä ei mainita. Hänellä oli myös veli Leiger, joka asui Hiidenmaalla. Tõll vietti myös “tavallista” arkielämää voimamiehen tyyliin. Hän poikkesi naapurisaareen pähkinöitä tai kaalinpäitä hakemaan niin, että vesi ylsi vain polviin tai töppösten kantapäihin. Hän rakensi kirkkoja ja saunan yhdessä Piretin kanssa, kuljetti kiviä, viskeli niitä, kuljetti taskussaan oluttynnyreitä, haaksirikkoisia ja sanansaattajia. Näitä juttuja on kirjattu muistiin yhteensä 189. Parhaimmat kuulimme oppaaltamme. Viimeisessä kertomuksessa hän taisteli vainolaisia vastaan Sõrven niemimaalla, jossa maanmiehet olivat pahasti alakynnessä. Pitkä tarina päättyy lopulta siihen, että vihollinen löi hänen päänsä irti. Tõll otti päänsä kainaloon ja eli vielä jonkin aikaa, kunnes ilmoitti kovaan ääneen ohjeet hautaamisestaan. Saarten väki kantoi 30 päivän ajan suruvaatteita. Naiset pitivät kesäaikaan punaisia sukkia, mutta eivät halunneet niitä suruaikana käyttää. Niinpä he leikkasivat mustista ja sinisistä sukista terät pois ja kulkivat vain sukanvarsissa.

Suuren Tõllin päävastustaja oli kuitenkin piru, jonka kanssa otellessaan hän teki useimmat urotyönsä. Kivien kantamisella ja niiden viskomisella on tärkeä sija. Tõll sinkoaa esim. kiven Pirun perään. Se ei kuitenkaan osu vaan lentää Rakan metsään ja saa nimekseen Rakan kivi. Monet lähteet ovat syntyneet Tõllin kepiniskusta tai Pirun pakojäljistä. Niinpä Otalätsin lähteen kerrotaan syntyneen Tõllin hyökätessä nukkuvan Pirun kimppuun, jolloin Pirun “surmanota” eli peitsi katkeaa ja Piru huutaa “Oda läts!” (Peitsi meni rikki). Pakojälkiin syntyy lähde, jonka vedellä on nuorentava vaikutus. Kävimme lähteellä ja nautimme vettä vain varovaisesti pienen määrän oppaan kertoman tarinan varoittamina!

Erikoiset siirtolohkareet ovat ilmeisesti kulkeutuneet Saarenmaalle jääkauden aikana mm. Suomesta, sillä saarella on vain kalkkikiveä, dolomiittia. Niinpä ne ovat saaneet monesti uhrikiven luonteen (suden pää, hevonen ym.). 

Kristinusko oli tuotu saarelle jo 1227! Sen juurtuminen oli kuitenkin hidasta. Isännät vaihtuivat myöhemmin tiuhaan tahtiin (saksalaiset, tanskalaiset, ruotsalaiset, suuri Pohjan sota ja venäläiset sekä rutto!) Ribbentrop-sopimus ja Neuvostoliitto kolhooseineen, kyydityksineen ja nimenmuutoksineen; veljessota ja metsäveljet).

Vuonna 1988 tuli nimeksi jälleen Saarenmaa, kolhoosit jaettiin takaisin yksityisviljelmille. Tätä hidasti kuitenkin työstä vieraantuminen ja maisemien pensoittuminen erityisesti pienillä saarilla. Sitten tulivat villisiat!

Väkiluku on vähentynyt lähes puoleen ja on nyt noin 37 000.

Lounas nautittiin lauantaina Veskissä! (Veski=tuulimylly). Ravintola on tosiaan vanhan mamsellimyllyn yhteydessä, johon kävimme lounaan jälkeen myös tutustumassa. Ruokailun jälkeen jatkoimme tutustumista Länsi-Saarenmaahan ja näimme matkalla Kihelkonnan (=kihlakunnan) kirkon.

Mihkelin talomuseo

Mielenkiintoinen oli 1950-luvun lopulla museoksi muutettu maatalo pihapiireineen. Viimeinen isäntä toimi museon ensimmäisenä työntekijänä. Ruokokattoiset rakennukset hoidettuine ympäristöineen antavat hyvän käsityksen jopa 1800-luvun puoliväliin ulottuvine esineistöineen. Kaikki tarvekalut tehtiin aluksi itse, mutta 1900-luvun puolella oli pakko hankkia koneita myös Suomesta.

Pangan rantatörmä

Jatkoimme talomuseolta Saarenmaan luoteisrannalle, jossa on jyrkkä, noin 23 metrinen rantatörmä.

Matkalla tänne ohitimme Saarenmaan pyöräilytapahtuman satoja pyöräilijöitä! Heidän leirialueensa oli lähellä Pangan rantaa.   

Saarenmaasta tulee mieleemme Saarenmaan valssi, joka Georg Otsin esittämänä on kaikkien muistissa. Valssin sanoittaja Debora Vaarandi vietti nuoruutensa saarella. Mekin asuimme hotelli Georg Otsissa! Hotellin seiniä koristivat monet kuvat Otsista eri tilanteissa.

Saarenmaalla oli useita kouluja (vuoden 1896 tilaston mukaan peräti 201). Opettajat tulivat Kaarman seminaarista, jonka koulumestarina toimi Mihkel Kallas. Hänen poikansa Rudolf (1851-1913) ja erityisesti Oskar Kallas (1868-1946) ovat jääneet kulttuurihistoriaan. Oskar Kallaksen puoliso Aino Kallas kuuluu sekä Suomen että Viron kirjallisuuteen.

“Ihanaa leijonat, ihanaa”!

Sunnuntaina meille jäi muutama tunti aikaa, jonka käytimme kaupanteon lisäksi kiertoajeluun Vanhan kaupungin ympäri ja Moskovan Olympiakisojen purjehduspaikan Piretan katseluun. Paluumatkalla olikin ruokailun jälkeen vuorossa Suomi-Ruotsi jääkiekko-ottelun seuraaminen eri välineistä. Ottelussa oli jo ratkaisun makua Helsinkiin saavuttaessa ja voitto varmistui jo ennen Nikkilää. Kerrankin voimme Ruotsi-ottelun jälkeen hoilottaa “ihanaa, leijonat, ihanaa”!

Kari Melleri